Olen pyrkinyt koko lyhyen tutkijanurani ajan pysymään realistisena urani suhteen. Yritän välttää tekemästä tutkijuudesta liian oleellista identiteettini osaa. Tutkimus on sitä, mitä teen työkseni, mutta en ole tutkija. Ura kun saattaa katketa milloin vain: ehkä en saa rahoitusta ennen kuin nykyinen rahoitettu kausi päättyy, ehkä jään työttömäksi, ehkä lopulta löydän uuden työn toiselta alalta ja tutkimusaiheet jäävät menneeseen elämään. Näin voi hyvin todennäköisyyksin käydä.
Mutta samaan aikaan, vaikka tämä työ on todella epävarmaa ja monet tutkijan uraan liittyvät käytännöt ovat kummallisia ja epäreiluja, on hyvä välillä muistella myös tämän uran valoisia puolia. Miksi teen tätä? Miksi olen valmis jäämään tähän epävarmaan tilanteeseen?
Uteliaisuutta vakauden kustannuksella
Orientoituakseni aiheeseen kysyin BlueSkyssa muilta tutkijoilta, miksi he tekevät sitä mitä tekevät (eli tutkivat), eivätkä jotain muuta. Vaikka sain ironisiakin vastauksia, suurimmassa osassa iloittiin aidosti siitä, että pääsee luomaan uutta tietoa ja samalla oppimaan jatkuvasti itse lisää. Vastauksissa vilahtivat ”älyllinen seikkailu”, ”uteliaisuus”, ”vapaus” ja ”oivaltaminen”, joista kaikista paistaa vilpitön ilo uutta tietoa kohtaan. Usealle oli tärkeää myös päästä vaikuttamaan asioiden kulkuun tutkimuksen avulla, erityisesti kestävyyteen ja tasa-arvoon liittyviin aiheisiin liittyen.
Jouduin pohtia omaa suhdettani tutkijuuteen ihan hiljattain, kun mietin, haenko yliopiston ulkopuolella tarjolla olevaan työtehtävään, jossa tarjottiin toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta. Eli sitä, mistä kaikki nykyään haaveilevat, eikö vain?
Oma tämänhetkinen työsopimukseni yliopistossa on voimassa vielä/enää puolitoista vuotta. Tarjolla olisi siis ollut huomattava parannus tämänhetkiseen pätkäsopimukseen ainakin taloudellisen vakauden kannalta. Lisäksi työ vaikutti kiinnostavalta, ja tutkijan työkokemuksesta olisi ollut tehtävän hoidossa huomattavaa hyötyä.
En kuitenkaan lopulta hakenut tehtävään. Syy oli se, että jouduin liian pitkään miettimään, haluanko siirtyä tutkimuksen ulkopuolelle. Vaikka toisella puolella olisi mahdollisesti ollut tarjolla toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, ei se ollut tarpeeksi houkutteleva korvaaja tälle puolentoista vuoden mittaiselle pätkälle. Ajatus siitä, että nykyinen ja suunnitelmissa olevat tutkimusprojektit jäisivät lopullisesti taakse, sai minut surulliseksi. En selvästikään ole vielä valmis heittämään pyyhettä kehään.
Miksi teen tutkimusta? Mitä iloa tästä on minulle?
Omat syyni sille, miksi haluan jatkaa tällä tiellä, liittyvät pääosin samoihin ajatuksiin kuin BlueSkyssa ajatuksiaan jakaneilla. Tutkijan työssä minua motivoivat erityisesti kiinnostus ja uteliaisuus tutkimaani aihetta kohtaan. Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä enemmän se kiinnostaa. Uusi tieto ja ymmärrys ruokkivat uteliaisuutta.
Toisena motivaattorina on vapaus. Olen hyvin itseohjautuva ja jo lapsesta asti tottunut yrittäjämäiseen työasenteeseen. Vanhempani ovat olleet lapsuudestani saakka yrittäjiä, joten en ole oikein koskaan pitänyt ”tavallista” työtä tavallisena. En koskaan tutustunut virka-aikaan. Minulle tavallista on se, että huolehditaan itse siitä, että töitä riittää. Vanhempani tekivät töitä silloin, kun niitä oli, mutta samalla olivat vapaita lähtemään kesken päivän hoitamaan muita asioita.
Nyt kun en ole vielä ehtinyt sitoutua mihinkään yliopistoon, koen olevani akateeminen yrittäjä. Tämä tekee minusta varmaankin ihannetyöntekijän yliopiston silmissä: en osaa vaatia työnantajalta sitoutumista juuri minuun ja koen, että rahoituksen jatkuminen on omalla vastuullani. Vaikka tämä on raskas taakka kannettavaksi, koen samalla vapauttavaksi, että minun ei tarvitse olla sitoutunut tiettyyn työnantajaan, tiettyyn yliopistoon tai edes tiettyyn tutkimusaiheeseen.
Tutkijan työssä vapaus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että on ainakin teoriassa vapaa tutkimaan juuri niitä asioita, jotka itseä kiinnostavat. Tämä toki edellyttää sitä, että on joko työsuhde tai sitten pystyy vakuuttamaan myös rahoittajan siitä, että tutkimusaihe on tärkeä.
Samalla tärkeä osa tutkijan vapautta ainakin minulle on se, että saan tehdä töitä kokonaistyöajalla. Jos lapsellani on neuvola-aika, voin viedä hänet sinne kesken työpäivän ilmoittamatta siitä kenellekään. Jos taas teen mieluummin töitä illalla kuin aamulla, voin itse päättää tehdä niin. Ajatustyö ei katso aikaa tai paikkaa. Pidän viikonloppuisin tietokoneeni kiinni, mutta samalla Trumpin ja Putinin puheita uutisista seuratessani poliittisen kielenkäytön tutkija minussa ei voi olla analysoimatta heidän sanojaan. Ja vaikka olisinkin työpaikalla töissä, se ei aina tarkoita sitä, että tutkimus etenisi sen tehokkaammin kuin tuijottaessani kotisohvalla ulos ikkunasta. Itse asiassa parhaat ideat syntyvät usein juuri silloin, kun en varsinaisesti ole töissä.
Tälläkin vapaudella on tietenkin rajansa. Ajallisesti vapaus on enimmillään juuri tässä uran alkuvaiheessa. Mitä pidemmälle ura etenee, sitä enemmän tulee kaikkea: hallinnollisia tehtäviä, opetusta, luottamustehtäviä, arviointitehtäviä yms. Mutta juuri nyt olen melko vapaa päättämään omasta ajankäytöstäni, ja todella nautin siitä.
Koska lupasin puhua tutkijan iloista, tässä kymmenen asiaa, jotka ovat tuottaneet tällä viikolla iloa työssäni:
- kirjoitin tutkimuspäiväkirjaani hyvän tiivistyksen tuloksista
- löysin pari hyvää lähdettä
- innostuin suunnittelemaan yhteistyökuvioita
- sain antaa hyvän arvosanan opiskelijalle
- sain selvitettyä itselleni jo pitkään meneillään olleen tutkimuksen tilan ja suunniteltua sen edistämistä
- analyysi tuotti tulosta: löysin eroja kahden aineiston välillä
- keksin opetustuokion aiheen ja rakenteen yliopistopedan kurssille
- tutkimus on pian kirjoitusvaiheessa (kirjoitusflow on paras flow)
- olen saanut välähdyksiä, jolloin olen kokenut olevani asiantuntija
- löysin aikaa blogitekstin kirjoittamiselle
