Apurahojen hakemisessa on jotain ihanaa. On inspiroivaa suunnitella uutta projektia, tehdä hieman taustatutkimusta ja huomata aukkoja tiedossamme. Vaikka hakupapereiden kirjoittaminen ei olekaan yhtä juhlaa, ideointi ja uudesta projektista haaveilu saa tutkijan aina innostumaan. Kun hakemuksen tekoon on panostanut muutaman viikon täysillä ja on itse sitoutunut aiheeseen, tutkija saattaa varovasti ajatella: ehkä nyt on saumaa.
Kun hakuaika päättyy, tutkija voi taas paneutua vanhaan tutkimukseensa. Hakemuksen lähettämisen ja päätöksen välillä on usein kuukausia. Mahdollinen rahoitus kuitenkin pitää tutkijan tällä välin valppaana: Mitä jos saankin apurahan? Miten nykyisen tutkimuksen käy? Ehdinkö saada tämän paperin valmiiksi, ennen kuin on aika aloittaa uusi projekti? Alkaa suunnittelu sen varalle, että uusi projekti meneekin päällekkäin vanhan kanssa. Tai ehkä apurahaa voisi siirtää? Tutkija vierailee säätiön sivuilla ja vilkuilee ohjeita. Innostus herää taas: ai että, kyllä olisikin hienoa, jos apuraha napsahtaisi.
Apurahapäätösten ajankohta lähestyy. Tutkijan on vaikea keskittyä. Hän käy vilkuilemassa säätiön sivuja. Joko tulokset olisivat näkyvillä? Sivuilla ilmoitetaan, että tulokset tulevat kuun loppuun mennessä. Ehkä se on vain takaraja, joskus ovat näkyneet aiemmin. Jokainen sähköpostikilahdus saa sydämen hetkeksi pysähtymään.
Vaikka tutkija on toiveikas, hän ymmärtää, että todennäköisesti rahaa ei tule. Vain pieni osa hakijoista saa myönteisen päätöksen (yleensä 5–10 %). Hakemusten joukossa on paljon erinomaisia hakemuksia, mutta rahaa ei vain riitä kaikille. Pienet asiat saattavat ratkaista: Lukeeko arvioija paperisi ensimmäisenä, kolmantena vai viimeisenä? Onko hän juuri tämän alan tutkija vai jonkun muun? Pitääkö hän juuri tätä alaa tai aihetta tärkeänä? Ehkä juuri ennen sinun hakemustasi hän on lukenut oman alansa hakemuksen, jolloin sinun, hieman aiheen sivuun menevä tutkimus, ei enää vaikutakaan niin hyvältä.
Hakemuksen arviointi on aina subjektiivista. Sitä on mahdotonta tehdä täysin objektiivisesti. Pienet asiat voivat vaikuttaa arvioijan näkemykseen hakemuksen laadusta.
Mitä tutkija sitten voi tehdä? Odottaa. Ja valmistautua molempiin päätöksiin samalla kun jatkaa työtään meneillään olevan projektin parissa.
Sillä hetkellä, kun tutkija lähettää hakemuksen, hän on realisti: tämä oli nyt se laatu, johon oli mahdollisuus näillä resursseilla päästä. Todennäköisesti muillakaan ei ollut mahdollisuutta valmistautua paremmin. Kun aikaa kuluu, mielikuva hakemuksen laadusta kuitenkin muuttuu ja tutkijasta tulee yhä optimistisempi. Hakemus oli oikeasti hyvä, sillä saattaa tulla myönteinen päätös.
Samalla tutkija yrittää valmistautua henkisesti pettymykseen. Hän yrittää etäännyttää itseään hakemuksesta. Tässä selityksiä, joita voi kehitellä jo ennen apurahapäätöstä:
- Ei ollut aikaa viimeistellä.
- Lähetin vähän läpällä, ensi vuonna haen sitten oikeasti.
- Kokeilin jotain uutta, ehkä se palkitaan, ehkä ei.
- Todella hyväkin hakemus voi jäädä ilman rahoitusta.
- Apurahan saavat ne, joiden aihe koskettaa Suomea, minun ei.
- Muilla on ajankohtaisempia aiheita.
- Muilla on enemmän tukijoukkoja auttamassa.
- Muut ovat kokeneempia.
Väistämättä tutkija vertailee itseään muihin. Yrittää suojella itseään ajattelemalla, että vika ei ole hänessä. Vika on siinä, että olen oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan. Tai, että muilla on enemmän jotain.
Todellisuudessa syypää on harvoin tutkija, tukijoukot tai ajankohta. Useimmiten vika on vain siinä, että rahaa ei ole tarpeeksi rahoittamaan edes kaikkia erinomaisia hakemuksia. Säätiöt ja rahoittajat joutuvat tekemään tiukkoja valintoja todella hyvien hakemusten välillä.
Sähköposti kilahtaa. Rahoituspäätös.
”Saimme paljon erinomaisia hakemuksia. Valitettavasti…”
Jahas. No. Eteenpäin.
Tutkija sulkee sähköpostin ja jatkaa töitään. Muutaman minuutin kuluttua hän huomaa lukeneensa taustakirjallisuutta parin sivun verran, mutta hänellä ei ole hajuakaan, mitä siinä sanottiin. Hän nojaa taaksepäin ja tuijottaa eteensä. Ehkä on hyvä pitää tauko. Hän avaa somen.
Virhe.
Näyttää siltä, että kaikki muut saivat apurahan paitsi minä.
Hän laskee läppärin kannen. Sulkee silmät. Hengittää syvään.
Kaikki on ihan hyvin.
Mutta ehkä on sallittua olla pettynyt. Ja vähän surullinenkin.
