Syksy on ollut oman tutkimustyöni kannalta vauhdikas. Nyt kun vuosi sitten aloittamani tutkimusprojektin aihe alkaa olla tutumpaa ja ensimmäiset tutkimukset ovat valmistuneet, olen päässyt toden teolla kirjoittamaan ensimmäisiä artikkeleitani tutkijatohtorina. Jos viime vuosi meni vielä uuden arjen opettelussa väitöksen jälkeen, nyt tuntuu, että olen vihdoin pääsemässä kiinni työn rutiineihin. Olen saanut parempaa järjestelmällisyyttä työhön.
Lähes koko syys-lokakuun olin flow-tilassa: aamulla kirjoitin pari tuntia, minkä jälkeen tein silpputyöt ja iltapäivällä tutkin uutta. Kirjoittelin myös uusia tutkimussuunnitelmia. Syksyllä aloittamani uudet tutkimukset ovat olleet sopivan haastavia ja vaatineet paljon uuden oppimista. Mikäs sen parempaa.
Artikkelit eivät ole kuitenkaan edenneet julkaisuun ihan toivomallani tavalla. Niitä on pyöritellyt jo useamman lehden toimittaja, eikä oikeaa lehteä tunnu löytyvän. Tällä hetkellä ne sentään ovat arvioitavana, mutta julkaisua saan vielä odottaa.
Kun on viikkoja tehnyt todella intensiivisesti töitä, keho alkaa väistämättä reagoida. Vaikka flow olisi ihan mukava olotila, jossain vaiheessa tulee stoppi.
Aloin huomata olevani töiden jälkeen poissaoleva. Vaikka lapset saavat minut yleensä irtaantumaan töistä tehokkaasti, päässäni raksutti vielä illallakin työpäivän aikana ratkaisemattomat asiat. Opettelin uutta joka työpäivä ja tuijotin tiukasti aineistoani. Kirjoitin ja olin luova. Illalla aivoni kävivät läpi päivän aikana oppimaani. Töiden jälkeen olin väsynyt enkä pystynyt keskittymään keskusteluihin tai leikkeihin samaan tapaan kuin ennen.
Kun sitten eräänä aamuna sain vielä yhden kerran viestin lehden toimittajalta, että valitettavasti käsikirjoitus ei etene vertaisarvioon, romahdin. Olisin halunnut heittää läppärin huoneen nurkkaan ja huutaa. Mietin, mitä järkeä koko hommassa on. Olenko tehnyt koko viime vuoden ihan turhaan työtä, jos tekemääni tutkimusta ei katsota mihinkään sopivaksi?
Olen yrittänyt kehittyä tutkijana ja tehnyt mielestäni merkittävää tutkimusta. Palkinto on kuitenkin toistaiseksi ollut, että ”ei sovi meille.” Saisin siis odottaa onnistumista vielä jonkin aikaa.
Huomasin kyynistyväni. Koko tutkimus tuntui turhalta. Mitään onnistumista ei olisi tulossa.
Eräällä lounastauolla sitten luin Saara Särmä luvun Akateemisessa Kapinakirjassa (Vastapaino 2025). Luku kertoo uupumuksesta. Särmä kuvaa siinä uupumuksesta kertovia oireita. Huomasin ruksivani niistä useamman.
Säikähdin. Enhän minä voi olla uupunut. En tee pitkää päivää. Tutkimus ei ole koko elämäni. Ehkä nyt on vain muutama huono päivä.
Päätin kuitenkin ottaa tämän varoituksena. Laitoin siltä päivältä läppärin kiinni. Menin sänkyyn. Lopulta makoilin sängyssä ja tuijotin kattoon ainakin pari tuntia. Sitten hain lapset kotiin.
Seuraavana aamuna tein rutiinityöt, mutta en koskenut tutkimukseen. Makoilin sängyssä, tekemättä mitään. En nukkunut, tuijoittelin. Joitain tunteja. Sitten kello soi ja oli aika hakea lapset kotiin viettämään viikonloppua.
Minulla oli huono omatunto siitä, että otin pari päivää todella rennosti. Mutta samaan aikaan, sängyllä maatessani, tuntui, että en voi tehdä mitään muutakaan. Meneillään olevan tutkimuksen aineiston miettiminenkin alkoi melkein itkettää. Ennen tätä paussia olin ollut jumissa aineiston kanssa jo päiviä. Mikään ei tuntunut etenevän, enkä saanut otetta analyysista. En tiennyt mihin suuntaan tutkimusta pitäisi viedä.
Näiden parin lepopäivän ja viikonlopun jälkeen uusi viikko alkoi paljon paremmin. Maanantaina olo tuntui jo normaalilta. Ja meneillään olevat tutkimukset avautuivat taas uudessa valossa.
En ollut uupunut. Uupumus ei lähde sillä, että ottaa pari päivää rennosti. Uupumus tarvitsee paljon pidemmän ajan ja täyden irtautumisen töistä. En siis väitä, että uupumus korjataan tuijottamalla pari päivää kattoon.
Havaitsin kuitenkin omassa olotilassani varoitusmerkkejä, jotka päätin ottaa vakavasti. Jos olisin jatkanut samaan tapaan, olisin saattanut jossain kohtaa ylittää rajan, josta ei olisi päässyt palaamaan näin helposti. Nyt, kiitos Särmän hyvän tekstin, osasin hetkeksi pysähtyä. Ja se kannatti. Reagoin tarpeeksi ajoissa, jolloin pieni lepo ja työn intensiivisyyden vähentäminen olivat riittävästi.
Vaikka tutkimus etenee hyvin ja flow on päällä, suosittelen olemaan herkkänä varoitusmerkeille:
- vaikeus keskittyä,
- väsymys – myös vapaa-ajalla, etkä jaksa innostua esimerkiksi harrastuksista,
- töiden aloittaminen tuntuu vastenmieliseltä,
- ilmoitukset uusista sähköposteista ahdistavat,
- olet etäinen,
- ongelmanratkaisukyky on heikentynyt
Tuoreena tutkijatohtorina olen valitettavasti jo oppinut siihen, että pitäisi olla koko ajan nopeampi ja tehokkaampi. Että pitäisi julkaista paljon ja hyvissä lehdissä. ”Ai olet tehnyt vuoden tutkimusta ilman julkaisuja? Ohhoh.”
Kun tutkimuksen parissa työskentelee tunnollisia ihmisiä, jotka pyrkivät parhaansa mukaan yltämään mahdottomiin vaatimuksiin ja kiihdyttää tahtia jatkuvasti, mikä muukaan voi olla lopputulos, kuin loppuun palaneet tutkijat?
Vaatii työtä muistuttaa itseään siitä, että tahdin jatkuva kiihtyminen ei ole mahdollista. Että laadukas tutkimus ottaa aikansa.
Pidähän huoli jaksamisestasi. Muista, että terveys ja aikataulu eivät kilpaile keskenään. Kukaan kollega ei haluaisi sinun uhraavan jaksamistasi deadlinen takia. Ainakaan toivottavasti.
