Ostin Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kirjan Väitöksen jälkeen (Art House, 2021) jo melkein heti sen julkaisun jälkeen. Olin silloin noin puolivälissä väitöskirjani kanssa ja hetki sitten palannut ensimmäiseltä vanhempainvapaaltani. Ajattelin silloin, että vaikka kirjan nimi viittaakin aikaan väitöksen jälkeen, samat asiat pätevät jo väitöskirjatutkijan arjessa. Rahoituksen haku on monelle ajankohtaista jo silloin, samoin kuin verkostoituminen, viestintä ja opettaminen. Ja näin ajattelen edelleen. Lopulta minulle kävi kuitenkin niin, että kirjanmerkki jäi jo tämän kirjan kolmannen luvun puoliväliin odottamaan eikä se siitä koskaan edennyt.
Vaikka väitöskirjatutkijan arki on monilta osin samanlaista kuin väitelleenkin tutkijan, ainakin vielä väitöskirjan alkupuolella mielessä ovat kuitenkin hieman erilaiset asiat kuin sitten väitöksen jälkeen. Kun luin Väitöksen jälkeen -kirjaa ensimmäistä kertaa, ymmärsin, että aiheet ovat kyllä tärkeitä, mutta ne eivät silti olleet tarpeeksi ajankohtaisia. Kirjassa esimerkiksi käsitellään rahoituksen hakemista jo isompien hankkeiden näkökulmasta, kun taas väitöskirjalle rahoituksen hakeminen on jonkin verran yksinkertaisempaa. Väitelleelle rahoitusmahdollisuuksia on vähemmän ja niihin pitää valmistautua laajemmin: täytyy suunnitella budjettia tarkemmin, miettiä yhteistyökumppaneita, ja panostaa vielä enemmän hakemuksen laatuun, sillä tässä vaiheessa rahoitusta annetaan vieläkin harvemmalle joukolle. Eikä apuja ole tarjolla väitöksen jälkeen niin paljon kuin jatko-opiskelijana, jolloin ohjaajat auttavat niin rahoituksen hakemisessa kuin muissakin käytännön asioissa.
Muutamaa vuotta myöhemmin – väitelleenä – poimin tämän kirjan uudelleen hyllystä ja luin alusta loppuun. Kirjan aiheet puhuttelivat nyt paljon enemmän.
Kirjan rakenne
Kirjan ensimmäiset viisi lukua etenevät ikään kuin kronologisesti. Ensimmäisessä luvussa rohkaistaan akateemiselle uralle. Toisessa luvussa pohdintaan sitä, mistä tunnistaa hyvät ideat ja sen, mitä ideoita kannattaa lähteä toteuttamaan. Jos ideoita tulee paljon, niitä on hyvä karsia pitäen mielessä oman pitkän ajan tavoitteen, jotta ura ei lähde harhailemaan liikaa. Jos taas ideoita on vaikea löytää, kirjoittajat antavat vinkkejä siihenkin.
Kolmannessa luvussa idea on syntynyt ja nyt täytyisi hakea sille rahoitusta. Tämä luku oli mielestäni todella virkistävä ja silmiä avaava. Somen keskustelujen perusteella saa helposti sellaisen käsityksen, että parhaat rahoitushakemukset syntyvät hullun luovan mielen käsistä muutamaa minuuttia ennen deadlinea. Sitten somessa huokaillaan, että kyllä meni taas tiukille, mutta ehdinpä vaan, tässä on ollut niin paljon muitakin kiireitä, ei näihin ehdi käyttää aikaa. Tämä on ehkä valitettavasti joskus ihan tottakin, mutta Väitöksen jälkeen antaa hakemusprosessista kuitenkin täysin erilaisen kuvan.
Hankehakemuksen valmistelua käsitellään jo itsessään pitkäjänteisenä projektina, joka ei valmistu hetkessä vaan vaatii taustatyötä, valmistelua, suunnittelua. Kirjoittajat vinkkaavat erilaisista työkaluista, joiden avulla hanketta voi havainnollistaa itselle ja joiden kautta hankesuunnitelman kirjoittaminen helpottuu. Ennen kuin suunnitelmaa lähdetään kirjoittamaan hakemukseen, sen kokonaiskuvan täytyy olla itsellä selvillä: mitä hankkeella tavoitellaan, mitä siinä tutkitaan ja miksi, millä tavoilla, kenen kanssa ja missä aikataulussa. Kirjoittajat käyvät myös läpi hankesuunnitelman rakenteen ja mitä sen eri osioissa tulee kertoa.
Neljännessä luvussa ideoita ja hanketta päästään toteuttamaan, kun aiheina ovat kirjoittaminen ja julkaiseminen. Tämä onkin aihe, josta kirjoittajilla on paljon sanottavaa, ja johon liittyen heiltä on ilmestynyt toinenkin kirja (Yhteisöllisen kirjoittamisen opas). Tässä luvussa käsitellään ensin, miten itselleen voi luoda julkaisuputken. Toisaalta kuitenkin nostetaan esiin, että julkaisuputken ja mahdollisimman kovan julkaisutahdin tavoittelu ei ehkä aina ole paras ratkaisu: se uuvuttaa eikä julkaisujen pilkkominen pienempiin ole välttämättä eettisesti oikein. Kun julkaisupaineet ovat kovat, saattaa olla tarve julkaista mahdollisimman paljon artikkeleita pienellä vaivalla. Silloin yksi tutkimus voidaan keinotekoisesti pilkkoa pienemmiksi, jotta siitä saisi vähemmällä vaivalla enemmän täytettä julkaisuluetteloon.
Julkaisuputken suunnittelusta on kuitenkin hyötyä. Olisi hyvä pyrkiä siihen, että tutkimuksia olisi eri vaiheissa putkea: pohjalla voi olla paljonkin ideoita, yksi tutkimus voisi olla aineiston keräys- tai analyysivaiheessa, toisen tutkimuksen tuloksista voisi parhaillaan kirjoittaa luonnosta/käsikirjoitusta ja vähintään yksi teksti olisi vertaisarvioitavana ja/tai hyväksytty julkaistavaksi. Ehkä ihan joka vaiheessa ei tarvitse olla projektia meneillään, mutta mielestäni se kuitenkin kuulostaa realistiselta. Jos tähän pisteeseen pääsee, ei tarvitse jäädä odottelemaan, sillä aina on joku projekti, jota voi edistää. Jos tekee tutkimusta hyvin opetuspainotteisessa tehtävässä, julkaisuputken jokaista senttiä ei ehkä kannata yrittää täyttää vaan on hyvä keskittyä vain niihin tärkeimpiin julkaisuihin.
Kirjoittamisen rutiinien osalta kirja antaa hyviä vinkkejä. Tämä on mielestäni yksi kirjan parhaista luvuista ja antaa hyvän sysäyksen ryhtyä kirjoittamaan.
Viidennessä luvussa käsikirjoitus on edennyt vertaisarvioon ja puhutaan sekä arvion saamisesta että sen antamisesta. Vaikka luku ei ole kovin pitkä, kirjoittajat antavat silti yksityiskohtaisia vinkkejä vertaisarvion antamiseen. He ottavat onneksi puheeksi myös vertaisarviointiin liittyvät tunteet. Jopa kokeneet tutkijat voivat kokea vertaisarvioon liittyviä ikäviä tunteita. Hyvä ehdotus (jonka kirjoittajat antavat vasta myöhemmässä luvussa) on, että kannattaa aina odottaa saavansa hylkäävän arvion. Jokaiseen julkaisuun ei kannata laittaa suuria paineita. Jos julkaisuihin ottaa kevyemmän asenteen, vertaisarvio ei tunnu niin henkilökohtaiselta eikä jokainen submittaus niin stressaavalta.
On hyvä kuitenkin muistaa, että huolella laaditun vertaisarvion saaminen on ihanaa, vaikka siinä annettaisiinkin kritiikkiä ja kehitysehdotuksia. Jos palaute on kirjoitettu ystävällisellä sävyllä, mutta yksityiskohtaisesti, voi olla iloinen siitä, että joku on oikeasti muiden töidensä ohella nähnyt vaivaa ja lukenut käsikirjoituksen huolella. Joku on oikeasti kiinnostunut juuri tästä tutkimuksesta ja haluaa, että siitä tulee hyvä. Huolellisesti laaditun vertaisarvion perusteella käsikirjoitusta on helppo muokata ja siitä voi tulla todella hyvä julkaisu. Yritän itsekin pyrkiä siihen, että otan vertaisarvioinnin tehtäväkseni vain silloin, kun siihen on todella aikaa, jotta kirjoittaja saa siitä parhaimman hyödyn. Jos käsikirjoitus kuitenkin on monella tavalla vielä keskeneräisen oloinen, ei palautteen tarvitse olla kovin yksityiskohtainen.
Kuudennessa luvussa puhutaan opettamisessa. Kirja on kirjoitettu keskellä pahimpia koronavuosia, jolloin opettamisessa otettiin nopeasti haltuun erilaisia digitaalisia työkaluja. Luvussa annetaankin hyvin vinkkejä juuri digitaalisessa ympäristössä opettamiseen. Luku ei ole kovin pitkä, mutta siitä huolimatta kirjoittajat pystyvät käymään monia opettamiseen liittyviä aiheita läpi.
Vaikka olenkin valmistunut aineenopettajaksi, yliopistossa opettaminen on minulle vielä uusi asia. Huomasinkin ottavani tästä luvusta paljon muistiinpanoja. Mutta juuri siitä syystä, että en itse vielä ole opettanut yliopistossa, jäin kaipaamaan luvulta enemmän henkistä tukea. Kirjoittaminen ja vertaispalaute nostattavat erilaisia tunteita ja niistä puhutaan, mutta entä opettaminen? Opettajakin voi olla epävarma, voi kokea olevansa huono tai miettiä sitä, pitävätkö opiskelijat minusta ja mitä jos eivät pidä. Mitä jos tunneillani pyöritellään silmiä tai jos kukaan ei vastaa mitään, kun kysyn? Miten paljon minun tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, jos huomaan, että heillä ei ole kaikki hyvin? Näiden tunteiden käsittelyn sijaan luvussa puhutaan opettamisesta hyvin käytännönläheisesti. Kirjoittajat suosittelevat yliopistopedagogiikan opintoja, joita on mahdollista päästä suorittamaan yleensä (valitettavasti vasta) silloin, kun jo opettaa yliopistossa. Näiden opintojen jälkeen opettamista on helpompi ymmärtää laajasti ja eri näkökulmista.
Seitsemännessä luvussa jonglöörataan: miten ehtiä tehdä kaikki se, mitä sinulta vaaditaan tai odotetaan? Luultavasti et ehdi. Silloin tehtäviä täytyy karsia ja priorisoida. Kaikkea ei tarvitse tehdä täydellisesti tai edes hyvin. Usein riittää, että asiat on hoidettu. Ihan kaikkiin kokouksiin ei tarvitse osallistua. Tehtäviä voi myös yrittää delegoida muille, mutta luultavasti muillakin on tehtävää ihan tarpeeksi.
Kirjoittajat suosittelevat, että työntekoa tehostaaksesi rajaat opetuksen suunnitteluun käytettyä aikaa. He ehdottavat, että opetusta suunnitellaan vain opetuspäivinä. Muuten opetuksen suunnitteluun voisi käyttää loputtomasti aikaa. Varsinkin aloitteleva opettaja (kuten minä) saattaa suunnitella tunnit liiankin tarkasti, vaikka tunnit harvoin menevät niin kuin ne on suunnitellut. On hyvästä suunnittelusta etuakin: kun ne on kerran suunniteltu hyvin, niitä ei ehkä tarvitse seuraavana vuonna enää suunnitella (jos käy niin hyvin, että saa opettaa samaa kurssia seuraavana vuonna). Aikaa saisi kulumaan loputtomasti myös esimerkiksi Moodle-sivujen luomiseen ja opetukseen liittyvien muiden työkalujen käyttöönottoon.
Kahdeksannessa luvussa puhutaan kansainvälistymisestä. Tähän luetaan mukaan niin tutkijavierailut, konferenssit kuin kansainvälinen yhteistyökin. Tutkijavierailuihin liittyen mietin usein, mitä tutkijavierailulla käytännössä tehdään. Mikä sen tavoite pitäisi olla? Ymmärrän, että tutkijavierailu on silloin todella hyödyllistä, jos kohdeyliopistossa on jokin aineisto tai laitteisto, jota ei voi hyödyntää kotimaasta käsin. Mutta jos näin ei ole, miten tutkijavierailu tulisi suunnitella? Mitä tulisi saada aikaan?
Yliopistoissa jokaisella paikallisella tutkijalla on omat aikataulunsa ja omat työtehtävänsä. Kuinka paljon aikaa paikallinen tutkija voi lopulta viettää vierailijan kanssa? Mitä konkreettista hyötyä muutaman kuukauden, puolen vuoden, saati vuoden tutkimusvierailusta on verrattuna siihen, että tekisi tutkimusta kotoa käsin, yhteistyössä kansainvälisen tutkijan kanssa? Miten tutkijavierailut tulisi suunnitella, jotta niistä saisi parhaan hyödyn irti? Näihin asioihin liittyen kaipailin lisää kirjoittajien havaintoja.
Yhdeksäs kappale käsittelee hiljaista tietoa ja miten siihen pääsee käsiksi. Kirjoittajat suosittelevat hankkimaan mentorin. Jos on käynyt hyvä tuuri, jo väitöskirjan ohjaaja on voinut toimia mentorina, joka jakaa myös hiljaista tietoa. Ihan aina ohjaajat eivät kuitenkaan ymmärrä, että aloitteleva tutkija ei tiedä sitä, mitä hänelle ei ole kerrottu. Iso osa tutkijanuraan kuuluvista käytännöistä oppii vasta sitten, kun ne tulevat itselle eteen ja silloinkin ehkä kokeilun ja erehdyksen kautta. Mutta mistä voisi löytää mentorin väitöksen jälkeen? Onko ok vain lähestyä kokeneempaa tutkijaa sähköpostilla ja pyytää häntä mentoriksi?
On olemassa mentoriohjelmia, joissa joku ulkopuolinen ”parittaa” aloittelevan tutkijan (aktorin) ja mentorin. Olen itse osallistunut tällaiseen vuoden mittaiseen mentorointiohjelmaan. Minulla mentorina ei toiminut tutkija vaan väitellyt, joka on sittemmin siirtynyt pois tutkijanuralta. Olisi ollut mahdollista myös pyytää tutkijana jatkanutta mentoriksi, mutta halusin itse erityisesti saada oppia sellaiselta, joka on pystynyt soveltamaan saman alan tutkijana saatuja oppeja jossain muualla kuin akateemisella uralla.
Koin tämän vuoden mittaisen mentorointisuhteen hyödyllisenä. Minun ja mentorini kahdenkeskiset keskustelut muuttivat käsityksiäni omista mahdollisuuksistani. Lisäksi mentori toimi ikään kuin peilinä omille ajatuksilleni: hän tulkitsi sitä, mitä ja miten jostain asiasta puhuin ja pyysi pohtimaan, miksi ajattelin niin kuin ajattelin. Muistan esimerkiksi hyvin, kun kerroin (en muista mihin asiaan liittyen), että minua ahdistaa, jos kokouksissa kukaan ei sano mitään vaan kaikki tuijottavat pöytää, kun pyydetään ehdotuksia ja ideoita. Kerroin, että silloin minulla on tapana heittää ”ihan vaan jotain”, vaikka sellaisiakin ideoita, jotka itse luulen huonoiksi, vain siksi, että päästään asioissa eteenpäin. Mentori kysyi, miksi ajattelen, että ideani ovat alkujaan huonoja? Tai miksi ajattelen, että tämä on vain tapa päästä eteenpäin, eivätkö nämä ideat ole ideoita siinä missä muidenkin ”ilmoille heittämät” ajatukset. Olen aina ajatellut, että eihän minulla, joka aina olen ollut se porukan nuori tutkija, voi olla mitään oikeasti oleellista sanottavaa. Aloin pohtia, että niin, ehkä minunkin ajatuksillani ja ideoillani on myös käyttöarvoa itsessään.
Luku 10 käsittelee tiedeviestintää ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Kirjassa annetaan laaja kuva viestimisestä ja puhutaan niin ”perinteisestä mediasta”, somesta, blogeista kuin podcasteistakin. Luvussa pohditaan esimerkiksi sitä, miten omasta tutkimusaiheesta voisi saada tekstin perinteiseen mediaan. Tekstin voi kirjoittaa itse tai siitä voi huikata toimittajalle, joka ehkä olisi tällaisesta aiheesta kiinnostunut. Oikeiden ihmisten tunteminen on eduksi: voi esimerkiksi kysyä kollegoilta, tietävätkö he toimittajia, jotka voisivat olla tästä aiheesta kiinnostuneita. Esimerkiksi kieleen liittyvää tutkimusaihetta tuskin kannattaa tarjota luonnontieteistä usein kirjoittavalle toimittajalle.
Kuten niin monet muutkin viestinnästä kertovat kirjat, tämänkin somea käsittelevät osiot ovat jo valitettavasti osin vanhentuneita. Puhutaan Twitteristä, joka toki on edelleen tavallaan olemassa, mutta sen käyttö ei ole enää niin selkeästi hyödyllistä tai sitä ei enää koeta niin tärkeäksi kanavaksi eikä sitä välttämättä haluta tukea. Tällä hetkellä somekanavat ovat hajaantuneet ja niitä on liikaa. Enää tutkijalle ei ole selvää, missä kannattaisi viestiä ja miten. Itse koen raskaaksi sen, että omaa viestiä pitäisi tuutata monessa eri kanavassa, koska kollegat ja muu kohdeyleisö ovat hajaantuneet käyttämään eri kanavia. Lisäksi koen, että täytyy olla todella varovainen viestin muotoilussa, jotta väärinymmärryksiä ei pääse syntymään.
Luvussa 11 puhutaan vastoinkäymisistä ja siitä, miten esimerkiksi voisi hyödyntää hylättyä hankehakemusta. Hienoa, että kirjoittajat ovat päättäneet nostaa tämän yhdeksi omaksi luvukseen, sillä vastoinkäymisiä ja hylkäyksiä todella tulee. Se on niin arkipäiväistä, että jos hylätyt hankkeet tulee heitettyä aina roskakoriin, idealaari on kohta tyhjä. Hylättyjä hakemuksia ja käsikirjoituksia kannattaa siis jalostaa.
Viimeisessä luvussa pääsemme tutustumaan muutamien tutkijoiden uratarinoihin. Oli ihana lukea tarinoita, joissa ei vain listata, missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet, vaan kirjoittajat avaavat omia tunteitaan jokaiseen siirtymään liittyen. Jokainen uratarina tietysti jälkikäteen tuntuu suoraviivaiselta ja ikään kuin olisi alusta asti ollut selvää, että tähän tehtävään tämä henkilö tulee päätymään. Kaikki kuitenkin tiedämme, että näin se ei mene, varsinkaan akateemisella uralla. Jokaisen pätkän lopussa häämöttää kysymys: mitä seuraavaksi?
Miten kirja onnistui tehtävässään?
Tätä kirjaa on helppo lukea: Johanna ja Camilla osaavat tuottaa hyvin soljuvaa tekstiä, eikä lukiessa tulee vastaan solmukohtia tai vaikeasti ymmärrettäviä lauseita. Vaikka itse koen olevani melko hyvin perillä tähän uravaiheeseen liittyvistä asioista, sain silti kirjan kaikista luvuista uusia oppeja ja ajateltavaa. Vaikka monet kirjan aiheista tulevat jo tutuksi väitöskirjatutkijalle, väitelleenä monia näistä aiheista katsoo nyt hieman uudesta kulmasta. Jos on päässyt jatkamaan tai päättänyt jatkaa tutkijana väitöksen jälkeen, kirja jakaa juuri sitä yleistä mutta samalla tarpeeksi yksityiskohtaista hiljaista tietoa, jota esimerkiksi ensimmäistä omaa hankehakemusta kirjoittaessa tarvitsee.
Mikä jäi puuttumaan?
Itse tutkimuksen tekemisestä puhutaan kirjassa hyvin vähän, vaikka se on tietenkin oleellinen osa tutkijan arkea. Jos en tietäisi mitään tutkijan arjesta, voisin kirjan perusteella ajatella, että se on rahoituksen hakemista, kirjoittamista ja opettamista. Tutkimus on jäänyt taustalle. Ymmärrän toki, että on vaikea kirjoittaa yleisesti tutkimuksesta, koska sitä tehdään eri aloilla niin eri tavoilla. Yhdet viettävät aikaa labrassa, toiset ovat ”kentällä”, kun taas kolmannet tekevät tutkimusta ihan vain omalla tietokoneellaan. Mikä näitä kaikkia kuitenkin yhdistää? Voisiko tutkimuksen teosta yleisesti kuitenkin kirjoittaa? Millaisia tunteita tutkija ehkä kokee tutkiessaan yhteiskunnassa herkkiä aiheita ja miten siihen tulisi henkisesti suhtautua? Millaisia eettisiä näkökulmia pitäisi ottaa huomioon tutkimuksen teossa? Lisäksi erilaisista tutkimuslaitoksista voisi olla myös enemmän keskustelua: voiko akateemista tutkimusta tehdä muualla kuin yliopistossa? Millaista se on, ja miten se eroaa yliopistolla tehdystä tutkimuksesta?
+
Harvoin luen minkään kirjan lähdeluetteloa läpi, mutta tämän kirjan kohdalla se kannattaa ehdottomasti ainakin silmäillä, mikäli akateemisesta elämästä kertovat kirjat kiinnostavat. Itse keräsin sieltä luettavaa ihan listaksi asti.
