Millainen on stereotyyppinen tutkija? Jos Googlen kuvahaulta kysyy, tutkija (researcher tai scientist) on viiksekäs, harmaahiuksinen mies. Hänellä on valkoinen takki ja hän työskentelee laboratoriossa. Muistuttaa kovasti Einsteinia. Tämä tutkija näyttää myös siltä, että on juuri saanut sähköiskun, ehkäpä merkittävän oivalluksen seurauksena.
Valitettavasti monet näistä kuvista ovat tekoälyn tekemiä, mutta kertoo sekin jotain siitä, millaisena tutkija usein esitetään.
Etsin myös listausta siitä, miten tutkijoita on kuvattu kirjallisuudessa ja elokuvissa. Wikipedia tarjosi artikkelia, jossa elokuvien, sarjojen, kirjallisuuden ja sarjakuvien tutkijahahmoja on listattu. Tästä listasta haluan nostaa esiin, että listauksessa on oma kategoriansa “mad scientist” -hahmoille. Ja niitähän riittää.
Listausta ja kuvahakua selailtuani stereotyyppinen tutkijahahmo alkoi muodostua.
Tutkija on nero, joka pyrkii tekemään läpimurtoja hinnalla millä hyvänsä. Pienet kolhut eivät haittaa. Hän on myös usein yksinäinen, ei kuulu joukkoon. Häntä on ehkä lapsuudessa kiusattu, minkä vuoksi hän vanhemmalla iällä päätyy käyttämään älyään kyseenalaisiin tarkoituksiin. Tai hyviin, mutta keinoja kaihtamatta. Oivallukset ja suuret läpimurrot syntyvät häneltä itseltään, ilman yhteistyötä ja vuorovaikutusta.
Tutkijana en itse aivan allekirjoita tätä kuvausta. Annettaakoon se anteeksi. Jos taide tarjoaisi tylsää todellisuutta, ei ketään kiinnostaisi.
Oma tavallinen työpäiväni eroaa kovasti siitä, millaisena tutkija taiteessa esitetään.
Sen sijaan, että työpäiväni kuluisivat miettien, mihin tätä kaikkea nerouttani käyttäisin, tyypillinen päiväni alkaa avaamalla koneen ja käyden sähköpostit läpi.
Käsikirjoitus odottaa vielä läpikäyntiä ennen submittausta. Konferenssivalmisteluja varten täytyisi lähettää tarjouspyyntöjä. Excel-rivejä olisi vielä tuhansia analysoimatta ennen kuin päästään kollegan kanssa tekemään johtopäätöksiä. Opiskelijoiden tentit odottavat arviointia. Rahoitushakemusta varten olisi hyvä etsiä tuoretta tutkimusta.
Miksi Einsteinia ei koskaan kuvattu tekemässä näitä hommia?
Pakko vain sinnikkäästi jatkaa eteenpäin. Teksti ei kirjoita itse itseään (paitsi, että nykyään voisi kirjoittaakin).
Kun aloittaa jotain uutta, tekstiä tai tutkimusta, ei ole vielä selvää, miltä lopputulos tulee näyttämään tai miltä sen edes haluaisi näyttävän. Joten ehkäpä tärkeintä on vain tehdä ja luottaa siihen, että tästä tulee hyvä. Tutkijuudessa on siis jotain samaa kuin taitelijoiden tai yrittäjien työssä. Täytyy vakuuttaa itsensä – ja lopulta muutkin – siitä, että tätä on järkevää tehdä vaikka kukaan ei tiedä sitä varmasti.
Mitä ominaisuuksia tutkija tarvitsee?
Kysyin muilta tutkijoilta LinkedInissä, mitä piirteitä tukijalla olisi hyvä olla. Kävi ilmi, että oikeastaan tutkija voi olla millainen vain.
Mutta koska “voit olla millainen vain” on tylsä vastaus, alla joitain keskustelussa mainittuja piirteitä, jotka ainakin stereotyyppisesti voisivat kuulua tutkijalle.
Sinnikkyys ja itseohjautuvuus
Sinnikkyys ja itseohjautuvuus ovat tärkeitä, koska tutkijan työn eteneminen on pitkälti itsestä kiinni. Kun puhutaan pelkästään tutkimustehtävistä, eikä esimerkiksi opetuksesta tai hallinnollisista tehtävistä, tutkijalla on harvoin ketään hengittämässä niskaan. Tutkimusta täytyy vain itse sinnikkäästi edistää muista kiireistä huolimatta.
Tutkija myös tekee sellaisia asioita, joita kukaan ei ole välttämättä koskaan aiemmin tehnyt. Kukaan ei siis oikeastaan osaa antaa vastauksia siihen, miten pitäisi edetä. On vain luotettava omaan osaamiseen, tehtävä suunnitelma ja omatoimisesti pysyttävä siinä.
Uteliaisuus ja luovuus
Miksi tutkija jaksaa istua kolme päivää konferenssissa kuuntelemassa, kun muut puhuvat omista tutkimuksistaan? Varmaankin siksi, että tutkija on usein utelias. Hän haluaa oppia uutta ja on kiinnostunut myös oman alansa ulkopuolisista aiheista. Tästä uteliaisuudesta saattaa myös kimmota uusia ideoita.
Uteliaisuus ja luovuus kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan, koska ne ruokkivat toisiaan. Ihminen, jolla on tapana kiinnostua monesta asiasta, näkee myös mahdollisuuksia ja uusia polkuja. Jos on avoinna uusille ideoille, uteliaisuus auttaa idean eteenpäin viemisessä.
Vuorovaikutustaidot
Vaikka tutkimuksen voi ajatella olevan ajoittain melko yksinäistäkin, ei tutkija silti pärjää ilman hyviä vuorovaikutustaitoja. Ihan vaikka siitäkin syystä, että rahoituskilpailussa ei pärjää, jos ei osaa vakuuttaa muita ja perustella valintojaan.
Tutkija tarvitsee laajan kirjon erilaisia viestintätaitoja. Kansainvälinen kollegiaalinen yhteisö edellyttää ainakin hyvää englannin kielen taitoa ja ymmärrystä erilaisista kulttuureista. Kirjallisen viestinnän on oltava laadukasta, sillä tutkija kirjoittaa eri genreihin kuuluvia tekstejä, yleensä myös muilla kuin omalla äidinkielellään. Laadukasta ja tehokasta suullista viestintää vaaditaan luennoilla, konferensseissa tai esimerkiksi median haastatteluissa.
Rohkeus
LinkedInissä Sanna Laine ilmaisi asian hyvin: tutkijalla on oltava pokkaa.
Pokkaa tarvitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun omasta ideasta kertoo muille. Täytyy uskaltaa asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan ja olla valmis ottamaan kuulijan reaktio vastaan.
Pokkaa tarvitaan esimerkiksi silloin, kun tutkija haluaa ehdottaa yhteistyötä muille tutkijoille. Silloin täytyy rohkeasti lähestyä jopa kokeneempia tai itselle ennestään tuntemattomia tutkijoita ja uskoa omaan ideaan tarpeeksi, jotta voi vakuuttaa heidätkin käyttämään siihen aikaansa.
Ei ole aina helppoa puhua omasta (keskeneräisestä) tutkimuksesta, jos kukaan ei ole vielä arvioinut sitä tai kertonut sen olevan hyvä. Joskus tutkijaa pyydetään puhumaan aiheesta, joka ei suoraan liity omaan tutkimukseen. Näin esimerkiksi silloin, kun media pyytää kommentoimaan ajankohtaista aihetta. Tutkija luultavasti tietää asiasta enemmän kuin moni muu, mutta asiantuntijana esiintyminen voi tuntua epämukavalta. Pokkaa tarvitaan silloinkin.
Pettymyksensietokyky
Aina palaute omista ideoista ja ajatuksista ei ole positiivista. Joskus se voi olla jopa murskaavaa. Kukaan ei ole immuuni huonoille arvioille, se kolhaisee aina, mutta niitä voi oppia sietämään.
Tärkeintä onkin se, mitä kriittisen palautteen jälkeen tehdään. Tarvitaan jälleen sinnikkyyttä ja rohkeutta. Jos artikkeli saa huonot arviot tai jos rahoituspäätös on kielteinen, on valittava toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko rohkeasti päätettävä, että tätä ei ole järkevää jatkaa tai sitten sinnikkäästi jatkettava saman aiheen parissa ja kehitettävä sitä eteenpäin. Pettymyksiä ei voi välttää, mutta niihin voi oppia suhtautumaan niin, että ne eivät lamaannuta.
Erilaiset persoonat täydentävät toisiaan
On hyvä, jos tutkimusryhmässä on erilaisia persoonia. Yksi voi olla hyvinkin ulospäin suuntautunut ja erinomainen viestijä kun taas toinen pystyy esimerkiksi keskittymään pitkiä aikoja hyvin yksityiskohtaiseen analyysiin. Ja kuten Maiju Strömmer hyvin toi esiin, erilaiset tutkimussuuntaukset ja -metodit vaativat tutkijalta erilaisia piirteitä: etnografista tutkimusta tehdessä on hyvä viihtyä muiden seurassa ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Tarkka data-analyysi taas vaatii hyvää keskittymiskykyä.
Kukaan ei synny tutkijaksi. Tutkijan ominaisuudet kehittyvät vähitellen. Kuka tahansa voi opiskella vuorovaikutustaitoja ja oppia viestimään tehokkaasti. Myös esimerkiksi sinnikkyys voi kehittyä vähitellen.
Apu on kuitenkin usein tarpeen. On hyvä saada tukea ja rohkaisua silloin, kun oma sinnikkyys ei tahdo riittää. Tästä syystä ei kannata jäädä yksin vaan hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka auttavat ja kannustavat eteenpäin.
