Kun seuraa erityisesti kansainvälisiä eri alojen tutkijoiden keskusteluja sosiaalisessa mediassa, saa helposti sellaisen kuvan, että vanhemmuus ja akateeminen ura eivät sovi yhteen. Olen lukenut tarinoita siitä, miten akateemisen työn paineet ja pienten lasten hoitaminen koettelevat tutkijoiden jaksamista. Itsekin olen jo joutunut miettimään sitä, miten pystyn jatkamaan tutkijana väitöskirjan valmistumisen jälkeen, kun akateemisen työmaailman olosuhteet eivät vaikuta ihanteellisilta pienten lasten vanhemmille.
En valitettavasti osaa antaa aiheeseen liittyen hyviksi havaittuja vinkkejä, koska itselläni tämä kaikki on vielä edessä. Tässä (pitkähkössä) kirjoituksessa kuitenkin pohdin, millaisia asioita täytyy ottaa arjessa huomioon, kun pienen lapsen vanhempi haluaa akateemiselle uralle. Kirjoitan aiheesta omasta näkökulmastani, ja tiedostan, että perheiden tilanteet ovat erilaisia, eivätkä samat aiheet välttämättä ole relevantteja kaikille.
Yliopistojen työehtosopimuksessa on perheellisille parikin kohtaa, jotka helpottavat arjessa: Uuden työehtosopimuksen mukaan työnantaja maksaa synnyttävälle vanhemmalle palkkaa raskausrahakauden alusta 40 arkipäivää, minkä lisäksi molemmat vanhemmat voivat saada vanhempainrahakauden ajalta palkkaa 32 arkipäivältä. Lisäksi, jos alle 10-vuotias lapsi sairastuu, vanhemmalla on oikeus saada palkkaa tilapäiseltä hoitovapaalta neljä päivän ajalta. Olen kuullut myös tilanteista, jossa yliopiston puolelta on oltu joustavia, jos raskaus ja vanhempainvapaa ovat osuneet päällekkäin tutkijan määräaikaisen sopimuksen kanssa. Näissä tilanteissa määräaikaista sopimusta on saatettu pidentää, jotta tutkimusaika ei vähene vanhempainvapaan vuoksi. Yliopistossa työskentelevän perheellisen tutkijan olot ovat siis ainakin tästä näkökulmasta hyvät!
Itse teen tällä hetkellä väitöskirjatutkimusta apurahalla. Kun aloitin äitiysvapaan, apurahakauteni Emil Aaltosen säätiöltä laitettiin tauolle, ja sitä jatkettiin vanhempainvapaan jälkeen. Tauosta sopiminen sujui helposti sähköpostitse. Myös MELA-maksut laitettiin tältä ajalta tauolle. MELA-maksujen tauolle laittamiseen liittyi enemmän byrokratiaa ja lomakkeiden täyttämistä, mutta lopulta sekin sujui ongelmitta. Äitiys- ja vanhempainvapaan ajalta minulle maksettiin vanhempainrahaa sen perusteella, paljonko olin saanut palkkaa apurahakautta edeltävältä ajalta. Apurahaa ei siis lasketa tässä tilanteessa palkaksi, vaan se aika, jolta olet saanut apurahaa, jätetään yksinkertaisesti huomioimatta. Se ei siis nosta eikä laske vanhempainrahan määrää.
Jos ei oteta huomioon sitä, että apurahan määrä on aika pieni, mikä saattaa aiheuttaa taloudellisia haasteita, väitöskirjaa apurahan turvin tekevälle perhearki ei oman kokemukseni mukaan tuota ongelmia. Apurahalla työskentelevä ei ole tilivelvollinen kenellekään, eli jos sinulta jää työpäivä väliin, kun joudut hoitamaan sairasta lasta, et menetä palkkaasi etkä joudu ilmoittamaan asiasta muille (paitsi siirtämään mahdolliset tapaamiset). Vaikka sairastava lapsi ei ole ollenkaan mukava asia, arkea ainakin helpottaa vähän se, että siitä ei tarvitse ilmoittaa kenellekään eikä töihin tarvitse hoitaa sijaista. Lisäksi itse olen pitänyt helpotuksena sitä, että puolison kanssa on helppo sopia arjen pyörittämisestä, kun ainakin toisen työaika joustaa.
Tässä on toki huonotkin puolensa. Se, että apurahalla töitä tekevän on näin helppo jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, saattaa helposti tarkoittaa sitä, että palkkatyössä oleva vanhempi jää näissä tilanteissa harvoin kotiin. Tällöin tutkija saattaa joutua ahtaalle aikataulujen kanssa. Tutkijan työhön ei ole saatavilla sijaista, joten jos joutuu olla päiviä tekemättä töitä, työt kasaantuvat. Jo valmiiksi tiukat deadlinet saattavat alkaa toden teolla puristaa. Hoitovastuuta on siis silti syytä jakaa tasapuolisesti, vaikka palkallisena työskentelevä joutuisikin olemaan töistä pois ja ehkä aiheuttaa vähän päänvaivaa työpaikkansa muille työntekijöille.
Sain itse lapsen, kun koronapandemia oli juuri alkamassa ja yleisiä paikkoja alettiin vähitellen sulkea. Elin vanhempainvapaalla melkein samanlaista elämää kuin kaikki muutkin, eli olin kotona eristyksissä. Kun palasin tekemään töitä, matkustaminen oli edelleen rajoitettua, eikä esimerkiksi mitään konferensseja järjestetty vielä paikan päällä. Tämä sopi minulle mainiosti, sillä en olisi ollut valmis lähtemään pois useammaksi päiväksi ilman lastani. Minusta oli hienoa, että pystyin osallistua kansainväliseen konferenssiin ja ”palata” illalla kotiin kuin tavallisen työpäivän jälkeen.
Normaalitilanteessa konferensseja edelleen järjestetään paikan päällä, ja itse olin ennen lapseni syntymää ahkera käymään niissä ja tykkäsin reissata uusiin paikkoihin. Nyt ajatus siitä, että lähtisin yksin matkalle 3–5 päiväksi ei tunnu lainkaan houkuttelevalta. Toki lapseni kasvaa koko ajan, ja jossain vaiheessa olen taas valmis matkustamaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi hyvä, jos konferensseihin olisi mahdollista jatkossakin osallistua etänä, jotta matkustamista saataisiin vähennettyä, ja jotta myös ne, joilla ei mahdollisuutta matkustaa, voisivat osallistua.
Akatemiassa kannustetaan vahvasti kansainväliseen liikkuvuuteen. Onneksi ollaan vähitellen siirtymässä siihen suuntaan (ainakin Suomessa), että fyysinen liikkuvuus ei ole niin tärkeää, vaan enemmän painotetaan kansainvälisiä suhteita ja yhteistyötä muiden tutkijoiden kanssa. Esimerkiksi Suomen Akatemian uudessa akatemiatutkijan hakukriteereissä ei ole enää mukana liikkuvuusedellytystä, vaikka siihen silti kannustetaan ja hakemuksessa on hyvä tuoda esiin millaista yhteistyötä teet muiden tutkijoiden kanssa.
Asia, joka ehkä eniten haittaa perheellisen tutkijan arkea, on työsuhteiden ja rahoituksen pätkittäisyys. Ei siis ole ollenkaan selvää, että tulisit työskentelemään samassa yliopistossa koko työurasi, vaan todennäköistä on, että työpaikka vaihtuu. Ja varmasti vielä todennäköisemmin näin käy nimenomaan uran alkuvaiheessa.
Itse sain kasvaa vakaassa ympäristössä ja asuin koko lapsuuteni samassa kodissa. Vanhempani toimivat yrittäjinä ja tekivät töitä kotona. Tämä on luultavasti vaikuttanut siihen, että haluaisin, että oma lapseni ei joutuisi muuttamaan ainakaan useampaan kertaan lapsuudessaan, vaan voisi kasvaa tutussa ympäristössä ja rakentaa pysyvän kaveripiirin ympärilleen. Vaikka ei olisikaan lähdössä ulkomaille töihin, Suomessakin etäisyydet ovat pitkiä ja vaihto yliopistosta toiseen Suomen sisällä saattaa aiheuttaa ongelmia arjessa: jos ei halua muuttaa kokonaan, joutuu ehkä hankkimaan kakkosasunnon tai ajamaan pitkiä matkoja viikoittain.
Toivon ja luulen, että tutkijan työssä etätyö tulee olemaan ainakin osittain mahdollista myös tulevaisuudessa. Opettamista tuskin ollaan kokonaan siirtämässä verkkoon, ja sen vuoksi itsekin mielelläni olen paikan päällä, mutta toivon, että tutkimuslaitokset ja yliopistot joustavat niin, että tutkimusta voisi jatkossakin tehdä paikasta ja ajasta riippumatta. Toki, ymmärrän myös sen, että tutkijoiden välinen vuorovaikutus työpaikalla on tärkeää, ja se lisää työhyvinvointia. Itsekin olen mielelläni paikalla mahdollisimman paljon kollegoiden kanssa, vaikka se vähän matkustamista lisäisikin. En siis haluaisi itsekään eristäytyä kokonaan, mutta työpaikan vaihtuminen saattaa lisätä työmatkaa sadoilla kilometreillä, jolloin työpaikalle meno ainakaan päivittäin ei ole järkevää.
Lapset ovat pieniä vain pienen hetken, joten melko pian saatan itsekin olla jo valmis matkustamaan ja olemaan usean yön poissa kotoa. Ehkä silloin murheeni siitä, että en voi jatkaa akateemisella uralla, jos en voi olla lapseni kanssa jatkuvasti, tuntuvat naurettavilta. Siinä vaiheessa uran edistäminen, matkustaminen ja pitkät työmatkat eivät välttämättä ole enää ongelma eikä mikään.
Vaikka olenkin tässä kirjoituksessa nostanut esiin pääasiassa ongelmia, loppukaneettina haluan sanoa: Jos haaveissa on perhe ja lapset, älä jätä sitä toteuttamatta vain sen takia, että työelämä saattaa vaikeutua. Työ kyllä joustaa ja jokainen löytää siihen omat ratkaisunsa. Itse ainakin teoriassa uskon, että löydän vielä oman paikkani, vaikka käytännössä mietin, että miten ihmeessä se voisi onnistua. Toivottavasti vain se, että olen jonkun äiti, ei vaikeuta urakehitystäni. Itse olen päättänyt, että tulen aina tekemään päätökset lapseni etua ajatellen. Niin kauan kuin mahdollista, pyrin olemaan molempia: tutkija ja paras äiti lapselleni. Jos tämä yhdistelmä ei toimi, tiedän, kummasta luovun.
