Rahoitus, Ura

Tutkijoiden olympialaiset: Miten kilpailla, jos säännöt eivät ole selvillä?

Kilpailu on oleellinen osa akateemista kulttuuria ja uraa. Toiset kokevat kilpailun kovempana tai oleellisempana osana jokapäiväistä työtä, ja joillekin kilpailu on vain välttämätön paha, eikä herätä suuresti tunteita. Tutkijoiden olympialaisissa valttia ovat erityisesti tarkkuus ja nopeus. Joskus maalia kuitenkin siirretään kesken kilpailun, eikä kaikille ole täysin selvää, mihin pitäisi tähdätä.

Jos puhutaan esimerkiksi urheilusta, tietovisoista tai muista kevyistä kilpailuista, minun kilpailuhenkeäni on vaikea herättää. Nautin, jos onnistun, mutta minua ei haittaa, vaikka olisin viimeisten joukossa tai koko kisa menisi osaltani ihan penkin alle. Osaan ottaa kilpailun huumorilla. Tämä ominaisuus on varmasti kehittynyt iän myötä. En muista millainen kilpailija olin lapsena. Luultavasti vähän kovempi. 

Kilpailuhenkisyyden puute on osittain myös puolustusmekanismi. Suojelen itseäni ajattelemalla, että tällä kilpailulla ei ole merkitystä ja sehän on vain hauskaa. Ja näin sen mielestäni on hyvä ollakin silloin, kun kyse on vapaa-ajasta ja hauskanpidosta. Jotkut nauttivat siitä, että voittavat ja vihaavat häviämistä, itse olen enemmän rennon yhdessäolon kannalla, ilman liikaa kilpailua. 

Tutkijan työssä kilpailuun täytyy kuitenkin suhtautua vähän vakavammin. Vaikka haluaisin ajatella, että en kilpaile muita vastaan vaan yritän suoriutua mahdollisimman hyvin, en voi välttyä miettimästä, mitä muut tekevät ja kuinkahan he suoriutuvat.

Kuka osuu oikeaan maaliin?

Akateemisella uralla rahoituksen tai työpaikan saamisen perusteet eivät ole aina selviä. Kun rahoitusta tarjoavat pääasiassa yksityiset säätiöt, jotka eivät anna palautetta hakemuksen laadusta, hakija voi vain arvailla, miksi tietyt tutkimukset saivat rahoituksen, mutta toiset eivät. Myös rekrytointien ja erityisesti niiden kriteerien avoimuudessa olisi toivomisen varaa. On ikävää hakea työpaikkaa, jonka vaatimuksista ei ole selvillä. Maaliverkkoja on tarjolla useita, mutta mihin niistä minun pitäisi tällä kertaa tähdätä? Mitä kriteerejä minun pitäisi tällä kertaa täyttää?  

Rahoitushakemuksia tehdessäni mietin, millaiset tutkijat ovat saaneet rahoitusta, ja mitähän he ovat tehneet oikein. Koen kilpailevani erityisesti niiden kanssa, joiden tutkimus on lähellä omaani. Silloin häviötäni tai voittoani ei voi selittää sillä, että vain toisenlaisia tutkimuksia rahoitettiin tällä kertaa. Samanlaisten tutkimusten kanssa kilpaillessani, minun täytyy yksinkertaisesti pystyä kirjoittamaan hakemukseni paremmin kuin muiden. 

Hakemuksia tulee rahoittajalle niin paljon, että myös todella hyvät hakemukset jäävät väistämättäkin ilman rahoitusta. Tällöin parhaiden hakemusten erot ovat pieniä tai niitä ei välttämättä ole, vaan päätös on tehty enemmän tai vähemmän arvalla. Paljon riippuu myös siitä, kuka hakemuksen lukee. Silloin kilpailun voi ajatuksissaan sivuuttaa ajattelemalla, että hakemukseni lukija ei vain itse ollut kiinnostunut juuri tästä tutkimusaiheesta tai -suuntauksesta. Siksi jäin ilman rahoitusta. Kilpailu muita ”vastaan” ei välttämättä ole niin selvää. Mutta kuinka turhauttavaa  silti onkaan kuluttaa kymmeniä tunteja hakemukseen, jonka vastaanottaja vain silmäilee nopeasti ja päättää hylätä, koska hän ei itse ymmärrä tutkimusaiheen tärkeyttä?

Jos rahoituskilpailussa muut kilpailijat ovat piilossa, akateemisessa työnhaussa kilpailu tulee enemmän iholle. Työpaikkaa hakiessa kilpailu muita samaa paikka hakevien kanssa on näkyvämpää ja silloin kilpaillaan nimenomaan muita vastaan. Ainakin Suomessa hakijat voivat hyvinkin tuntea toisensa ja tietävät toistensa meriitit, jolloin itsensä vertailu muihin hakijoihin on helppoa. Tällöin kilpailuasetelma on helposti aistittavissa.

Ymmärtääkseni, erityisesti tenure track -rekrytoinneissa ongelma on usein siinä, että niin työnhakijat kuin rekrytoija ovat haun alussa vielä epävarmoja siitä, minkä tasoista tutkijaa haetaan. Samaa paikkaa voivat siis hakea ne, jotka olisivat jo päteviä täyteen professuuriin ja ne, jotka hakevat apulaisprofessorin paikkaa. Tällöin myös haun kriteerit ovat hukassa. Onko tärkeämpää, että on paljon kokemusta ja julkaisuja, vai onko oleellisempaa, että hakijan tutkimus on yliopiston profiiliin sopivaa ja että hakija on uudistamassa tai kehittämässä tutkimusalaansa. Millainen painoarvo on sillä, että tekee jotain uuttaa ja rohkeaa verrattuna siihen, että on vakiinnuttanut asemansa tiedeyhteisössä?

Jos kriteerit eivät ole läpinäkyviä tai ne eivät ole lainkaan tiedossa, kilpailu ei vaikuta reilulta. Osallistuja ei tiedä mihin pitäisi panostaa. Mistä tiedän, osuinko maaliin? Miksi tuo toinen sai enemmän pisteitä kuin minä, vaikka minä olen parempi osa-alueilla X, Y ja Z?

Kilpailua siis varmasti on, eikä siltä voi välttyä. Sen säännöt eivät kuitenkaan välttämättä ole selviä. Vaikka puhdas meritokratiakaan ei välttämättä tekisi kilpailusta oikeudenmukaista, ainakin avoimuus ja kriteereiden läpinäkyvyys tekisivät kilpailusta siedettävämpää. Jos häviän, ainakin tietäisin, miksi. 

Kuka saa tehtyä enemmän nopeammin?

Anni Piironen, Minni Matikainen ja Minna Maunula julkaisivat hiljattain tekstin ”Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa: Kultapoikia, ”huijareita”, haamututkijoita ja lannistuneita”. Teksti käsittelee sitä, miksi eri väitöskirjatutkijat kokevat väitöskirjaprojektin niin eri tavoin. He jakoivat väitöskirjatutkijat eri kategorioihin tiettyjen reunaehtojen mukaan. Heidän mukaansa väitöskirjaprojekti voidaan kokea erityisen työlääksi ja raskaaksi, jos tietyt sisäiset tai ulkoiset reunaehdot eivät tue väitöskirjaprojektia. Vastaavasti, jotkut väitöskirjatutkijat saavat paljon tukea ja heitä kannustetaan projektissaan niin, että heille projekti on helppo ja he saavat paljon julkaisuja jo varhaisessa vaiheessa. 

Työnhaussa ja joissain rahoitushakemuksissa hakijalta pyydetään julkaisulistaa. Mitä pidempi ja laadukkaampi, sen parempi. Uran kannalta on siis eduksi, jos olet saanut paljon julkaisuja ulos jo uran alkuvaiheessa, jolloin rekrytoija näkee, että olet ollut tuottelias. Tämä kriteeri on yksinkertainen ja sen voisi ajatella kertovan jotain myös tutkijan pätevyydestä: hänenhän on pakko olla hyvä tutkija, kun on saanut noin monta julkaisua aikaiseksi noin lyhyessä ajassa! 

Todellisuudessa julkaisujen määrä ei välttämättä anna hyvää kuvaa siitä, miten tehokas ja osaava tutkija on. Kuten Piironen, Matikainen ja Maunula artikkelissaan toteavat, eroja julkaisujen määrässä syntyy jo väitöskirjaprojektin aikana: joillekin on tarjolla enemmän resursseja ja tukea samalla kun toiset saavat puuhailla itsekseen ja selvittää pelin säännöt itse. Jos ohjausta on tarjolla ja se on laadukasta, on helpompi saada ensimmäisistä käsikirjoituksista niin laadukkaita, että ne voidaan julkaista nopeasti. Jos väitöskirjatutkija ei saa palautetta luonnoksistaan, voi joutua yrittämään useamman kerran ennen kuin artikkeli hyväksytään. Myös oma voimakas sisäinen kritiikki voi olla esteenä käsikirjoituksen lähettämiselle.

Julkaisujen määrään vaikuttaa myös tutkimusaihe. Jotkut aiheet ovat hyvässä imussa ja lehdet haluavat julkaista niihin liittyviä tutkimuksia. Toiset aiheet tai alat taas ovat joko liian uusia tai uraauurtavia, jolloin jo aihetta ymmärtävien vertaisarvioijien löytäminen hidastaa prosessia. Ja voi olla, että artikkeli ei pääse julkaisuun, koska sen arvoa ei vielä ymmärretä. Se voi olla liian radikaali. 

Ja tietenkin myös työn ulkopuolinen elämä vaikuttaa julkaisutahtiin. Perheellisillä tahtia hidastavat perhevapaat ja lasten sairastelut. Myös omien iäkkäiden vanhempien hoitaminen on joillekin oleellinen osa arkea. Toiset ovat muutenkin aktiivisia moneen suuntaan, eivätkä keskity ainoastaan omaan tutkimukseen. He saattavat olla mukana monenlaisissa luottamustehtävissä ja projekteissa, mikä tietysti vie resursseja tehokkaalta tutkimukselta. 

Julkaisulista ja julkaisunopeus eivät siis kerro kovinkaan paljon tutkijan pätevyydestä tai aktiivisuudesta. Julkaisulista antaa toki oleellista tietoa siitä, miten yhtenäistä/hajanaista tutkimusta tutkija on tehnyt ja onko hän tehnyt enemmän tutkimusta yksin vai yhdessä muiden kanssa. Se myös kertoo, onko artikkelit vertaisarvioitu. Kaiken muun se oikeastaan jättää pimentoon. Listan pituus voi kertoa jotain, mutta jos sen perusteella tehdään valintoja siitä, kuka on sopivin tiettyyn työhön, kriteerit eivät ole oikeudenmukaisia tai tasa-arvoisia.

Nopeudessa pärjäävät ne, jotka haluavat ja pystyvät keskittymään ainoastaan tutkimukseen. He voivat hyvin olla huippututkijoita, joiden tutkimus on todella merkittävää, ja joita kannattaakin palkata ja rahoittaa. Mutta he voivat olla myös niitä, jotka tekevät tutkimusta liukuhihnalta, miettimättä niiden todellista arvoa tiedeyhteisölle tai laajemmalle yleisölle. He juoksevat nopeasti kohti maaliviivaa laput silmillään.

Samassa kilpailussa viimeisenä kohti maaliviivaa puuskuttavat ne, jotka ovat kilpailun aikana testanneet, voisiko uusi tapa juosta olla tehokkaampi. Ja ne, jotka ovat joutuneet kesken kisan käymään katsomon puolella antamassa lapsilleen juotavaa ja evästä. Joku on tehnyt ennen maaliin pääsyään pari ylimääräistä lenkkiä, koska ajatteli, että hänestä olisi enemmän hyötyä muualla kuin stadionin juoksuradalla. 

Tutkijoita on erilaisia, ja kilpailun sääntöjen pitäisi ottaa se huomioon. Kriteerien läpinäkyvyyden lisäksi, rekrytoinneissa tulisi huomioida paremmin erilaiset tutkijapersoonat. Vaikka nopeus ja tarkkuus ovat varmasti tärkeitä ominaisuuksia, joskus on hyvä vaihtaa näkökulmaa ja miettiä, voisiko tutkija olla pätevä ja meidän yhteisöllemme tärkeä, vaikka hän ei juuri tässä elämäntilanteessa pysty näitä kriteerejä täyttämään?