Tutkijan työpäivä alkaa sulkemalla kaikki muu maailma ulkopuolelle. Hänellä täytyy olla oma tila ja aikaa pohdiskella. Hän viettää päivänsä omassa kammiossaan, lukien, kirjoittaen ja tehden monimutkaisia laskelmia. Päivän lopuksi hän astuu ylös kammiostaan, kalpeana, selkä kumarassa, tukka pystyssä. Aurinko häikäisee – jos se on vielä näkyvissä. Yleensä ei ole.
Stereotyyppisessä kuvassa tutkija työskentelee pääasiassa yksin. Hän ei tarvitse ketään muuta, osaahan hän asiansa. Itseasiassa, hän tietää tutkimusalastaan kaiken.
Tämä on ollut totta ehkä joskus aikoja sitten, kun olemassa oleva tiedon määrä oli vain murto-osa siitä mitä se on nykyään. Silloin kun kaikki tieteelliseksi tiedoksi laskettava mahtui muutamien kymmenien tai satojen kirjojen kansien sisään. Yhdellä ihmisellä saattoi olla hallussaan kaikki tieto ainakin yhteen aiheeseen liittyen. Nykyään tämä ei olisi mahdollista.
Tässä tekstissä käyn läpi joitain tutkijoihin liitettyjä mielikuvia. Itse olen joskus uskonut näihin kaikkiin. Nykyään tiedän, että mikään niistä ei ole ainakaan täysin totta.
Tutkijat ovat introvertteja
Introvertti, omissa oloissaan viihtyvä tutkija on monelle tuttu mielikuva. Introvertti viihtyy yksin ja väsyy sosiaalisissa tilanteissa, ekstrovertti taas saa ihmisjoukoista energiaa.
Tutkija voi hyötyä siitä, jos on hieman introvertti: työssä tulee paljon ajanjaksoja, jolloin on tarpeen työstää asioita yksin ja keskittyneesti. Aina ei voi keskustella muiden kanssa, vaan joskus on vain istuttava alas ja kirjoitettava. Jos näinä hetkinä kaipaa ihmisten seuraan, voi kirjoittamiseen olla vaikea keskittyä. Onneksi kirjoittamistakin on mahdollista tehdä yhdessä.
Ainakin osan tutkijoista täytyy myös viihtyä väkijoukoissa, sillä tutkimusta ei voi tehdä kokonaan yksin. Monet tutkijat opettavat, minkä lisäksi omasta tutkimuksesta käydään kertomassa konferensseissa. Lisäksi työhön kuuluu, että vieraillaan eri organisaatioissa luennoimassa tai antamassa lausuntoja. Monilla eri aloilla tehdään esimerkiksi haastattelu- tai etnografista tutkimusta, jolloin uusien ihmisten kohtaaminen ja heidän kanssaan keskustelu on välttämätöntä. Myös hankkeiden ideointi ja tutkimusyhteistyö muiden tutkijoiden kanssa on hedelmällistä. On hyvä pystyä käyttämään yhteiset hetket hyödyksi.
Tutkijat ovat huonoryhtisiä ja huonokuntoisia henkilöitä, jota ei kiinnosta fyysinen toimintakyky sillä älyllinen pääoma on tärkeintä
Joskus tutkijoiden ajatellaan naureskelevan salilla ja juoksulenkillä huhkiville ihmisille, koska tällainen toiminta ei nosta ihmisen älykkyyttä. Vaikka liikunta ei olekaan kaikkien lempipuuhaa, tutkijat ovat tietoisia hyvän työergonomian merkityksestä ja liikunnan hyödyistä niin terveydelle kuin mm. aivojen toimintakyvylle. Omaan fyysiseen hyvinvointiin panostaville ei tutkijoiden kesken naureskella. Tutkijoiden keskuudesta löytyy laajasti eri liikuntalajien harrastajia. Ultrajuoksijoita, tanssijoita, voimistelijoita, painonnostajia, miekkailijoita.
Tutkijat elävät omissa maailmoissaan eivätkä ymmärrä tavallisten ihmisten arkea
Mitä edes on tavallisen ihmisen arki? Eikö tutkija ole tavallinen ihminen?
Tutkijatkin, usko tai älä, elävät tavallisen ihmisen arkea. Vaikka osa tekeekin poskettomia työpäiviä, monelle tavallinen virka-aika on riittävä, minkä jälkeen vapaa-aika on varmasti hyvin samanlaista kuin muillakin. Osalla on lapsia, osa huolehtii vanhemmistaan, osa käyttää aikaa harrastustensa parissa. Ruuhkavuosien aikana tehdään sitä mitä ehditään ja on pakko.
On totta, että tutkijoiden olisi syytä ”jalkautua” enemmän. Heidän tulisi kertoa tutkimustuloksistaan laajemmin ja keskustella niistä myös muiden kuin kollegoiden kanssa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen lasketaan yhdeksi tutkijan päätehtävistä, joten jalkautuminen on myös velvollisuus.
On sääli, että monet tutkijat ajattelevat yleistajuisten artikkeleiden olevan vähemmän arvokkaita kuin tieteellisten julkaisujen, jolloin niiden kirjoittamiseen ei haluta käyttää työaikaa. Monet myös (varmasti aiheellisesti) ajattelevat, että työnantaja (yleensä yliopisto) ei arvosta, jos tutkija käyttää aikaa yleistajuisten julkaisujen kirjoittamiseen.
Yliopistojen rahoitus perustuu osittain julkaisujen määrään. Yliopisto saa enemmän rahoitusta korkeatasoisista tieteellisistä julkaisuista kuin yleistajuisista julkaisuista (en ole varma saako yliopisto lainkaan rahoitusta artikkeleista, joita ei ole vertaisarvioitu?). Näin ollen yleistajuisten julkaisujen kirjoittamiseen kannustaminen ei ole yliopiston kannalta järkevää. (LISÄYS 4.12.2023: Yliopisto saa rahoitusta myös julkaisuista, joita ei ole vertaisarvioitu, mutta paljon vähemmän verrattuna vertaisarvioituihin. Kun Jufo 1-3 luokitelluista julkaisuista yliopiston rahoituskerroin on 1–4, muiden julkaisujen kerroin on 0,1. Kiitos Pekka Mertalalle asian tarkentamisesta.)
Jotkut tutkijat julkaisevat blogia omaan aiheeseensa liittyen ja pyrkivät sitä kautta levittämään tutkimustietoa myös laajemmalle yleisölle. Monet tutkijat ovat myös sosiaalisessa mediassa aktiivisia, vaikkakin sen haitoista puhutaan usein enemmän kuin hyödyistä. Someaktiivisuus vie aikaa ja tällä hetkellä käynnissä oleva murros aiheuttaa hämmennystä.
Twitter oli ennen tutkijoille tärkein sosiaalisen median kanava ja on sitä ehkä vieläkin, mutta nykyisen X:n nähdään olevan monella tavalla Twitterin huonompi versio. Siirtymä uudelle alustalle on hidasta. Itse toivon, että jokin alusta nousee pian taas keskiöön, jolloin ei tarvitsisi harhailla useamman somealustan välillä.
Tutkijan täytyy olla erityisen älykäs
No mites se älykkyys? Ovatko tutkijat erityisen älykkäitä?
Lyhyesti: eivät.
Rehellisesti: jos esimerkiksi minä olisin erityisen älykäs, olisin varmaankin toisessa ammatissa.
Selitys on varmaan tarpeen. Tutkijan ammatti ei ole useassa tilanteessa se ”järkevä” valinta. Rahaa on vähän ja työpaikan saanti epävarmaa. Paljon järkevämpää olisi valita ammatti, joka on mielekäs, jolle on kysyntää ja josta saatu toimeentulo riittää.
Älykkyyksiä on erilaisia ja samalla ihmisellä voi olla yhtä laatua paljonkin, mutta toista todella vähän. Looginen ajattelukyky voi olla jollain henkilöllä heikkoa ja samalla sosiaalinen älykkyys huippuluokkaa.
Älykkyydestä on toki hyötyä tutkijan ammatissa. Enemmän kuitenkin tarvitaan muita ominaisuuksia, mm. sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä, uteliaisuutta, halua oppia, halua ratkaista ongelmia, luovuutta.
Tutkija ei tyydy ensimmäiseen vastaukseen vaan haluaa selvittää asiat kunnolla, perinpohjaisesti.
Itse jaksan käyttää saman aiheen parissa todella paljon aikaa. Jaksan lukea samasta aiheesta useammankin eri artikkelin/kirjan. Haluan tietää tutkimuksen tulokset, mutta myös miten tuloksiin on päästy, mitä metodeja on käytetty ja miksi. Mitä muuta aiheesta tiedetään?
Ei-niin-yllättävänä tiivistyksenä voisi siis sanoa, että tutkija voi olla juuri näiden kaikkien stereotypioiden kaltainen. Tai sitten hän voi olla jotain ihan muuta. Tutkijan ammattiin sopii monenlaiset ihmiset. Tärkeintä on aito kiinnostus tutkittavaan ilmiöön sekä halu ja sinnikkyys oppia uutta.
P.S. Etsin julkaisuihin otsakekuvat yleensä Unsplashista. Kun hain tätä tekstiä varten kuvia sanalla ”researcher” ja ”scientist”, sain pelkästään kuvia laboratoriossa työskentelevistä, valkotakkisista tutkijoista. Siinä vielä yksi stereotypia!
