Karjalainen, Ukkonen-Mikkola ja Mäkelä, Art House, 2023
Väitöstutkimusta suunnitteleva on kuin teatterin katsomossa: hän on jo tullut valitsemansa näytökseen, mutta esirippu pysyy vielä suljettuna.
Näin kirjoittavat Karjalainen, Ukkonen-Mikkola ja Mäkelä keväällä 2023 ilmestyneessä kirjassa Miten tulla tohtoriksi? Akateemista aherrusta ja arjen valintoja. Allekirjoitan tuon ajatuksen. Ja lisäisin vielä, että esiripun taakse pääse kurkistamaan vasta sitten, kun on itse näyttämöllä, eli kun tutkijan opinnot ovat jo alkaneet.
Tiedemaailma on sen ulkopuolisille hyvinkin tuntematon. Tieteilijän arki ja työn käytännöt eroavat muita töitä tekevien arjesta monella tapaa, ja sitä on vaikea selittää sellaiselle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta akateemisesta urasta. Useimmat, joille olen yrittänyt selittää omaa arkeani, tyytyvät vain nyökkäilemään mukana, kun selitän julkaisukäytännöistä ja akateemisten konferenssien kulusta, minkä jälkeen keskustelu siirtyy yleensä muihin aiheisiin. (Nykyään vastaan yleensä hyvin lyhyesti, paitsi jos aistin, että keskustelukumppani on oikeasti kiinnostunut.)
Miten tulla tohtoriksi? pyrkii raottamaan esirippua ja avaamaan tohtoriopintoja tekevän arkea niille, jotka ovat juuri aloittaneet opintonsa tai vasta harkitsevat näyttämölle astumista. Ja tämä kirjahan minun oli toki pakko lukea.
Kirjan takakannen tekstissä kerrotaan:
Miten tulla tohtoriksi – akateemista aherrusta ja arjen valintoja kuvaa faktatietojen sekä kirjailijoiden omien ja muiden väitöskirjatutkijoiden kokemusten kautta sitä, millaista on suorittaa tohtorin tutkinto tutkijana tai muun päivätyön ohessa. Kirja antaa konkreettisia neuvoja ja vinkkejä väitöskirjaprosessin eri vaiheisiin opintoihin hakeutumisesta väitöskirjan työstämiseen ja karonkan järjestämiseen asti. Väitöskirjan kirjoittamiseen suhtaudutaan lempeällä huumorilla sivuuttamatta tieteellisen tutkimuksen vaatimaa ponnistelua. Jatko-opinnot ovat vaativia, mutta väitökseen johtava prosessi voi olla antoisakin – väikkäristä on mahdollista selviytyä!
Kannustava ja lämminhenkinen teos purkaa tohtoriksi valmistumiseen liittyviä myyttejä, ja sen sanoma on: Sinä pystyt siihen.
Kirja lupaa siis paljon: tarjota kirjoittajien omia ja muiden väitöskirjatutkijoiden kokemuksia ja antaa käytännön vinkkejä väitöskirjaprosessin eri vaiheisiin. Jo sisällysluetteloa silmäillessä huomaan, että kirja tosiaan käsittelee laajan skaalan väitöskirjaprosessin eri vaiheita, aina jatko-opintoihin hakemisesta promootioon asti. Siinä puhutaan melko suurista teemoista, kuten ohjaussuhteista ja koko prosessin vaatimasta sinnikkyydestä, mutta myös pienemmistä ja konkreettisemmista aiheista, kuten työergonomiasta sekä eri tahojen, kuten kirjaston, kielentarkastajien ja tilastotieteilijöiden tarjoamasta avusta. Kirjoittajat ovatkin sisällysluettelon perusteella onnistuneet mahduttamaan kirjaan aika lailla kaikki aiheet, joista jatko-opintojen alussa on hyvä tietää.
Kirja on kuitenkin melko ohut, ja sen 15 lukua alalukuineen on onnistuttu puristamaan vain 159 sivuun, lähdeluettelo ja sanasto mukaan luettuna. Toisin sanoen, mitään aihetta ei ole ollut mahdollista käsitellä kovin syvällisesti. Ehkä kirjoittajat ovat syystä tai toisesta joutuneet puristamaan tekstin näin pieneen tilaan tai sitten päättäneet käydä läpi laajan skaalan aiheita menemättä yksityiskohtiin.
Kirjan rakenne
Kirjan luvut kulkevat jatko-opintojen läpi aikajanan tavoin. Ensimmäinen sisältöluku käsittelee väitöskirjaa ja sen tarkoitusta yleisesti, sekä jatko-opintoihin hakeutumisen motiiveja. Toisessa luvussa puhutaan jatko-opintoihin hakeutumisesta, ja se sisältää tiivistelmän mm. tutkimussuunnitelman rakenteesta. Kolmannessa luvussa annetaan vinkkejä väitöskirjaprojektissa alkuun pääsemiseen.
Luvut 4–8 kuvaavat väitöskirjaan liittyviä yleisiä teemoja, kuten väitöskirjan rakennetta, rahoitusta, konferensseja, seminaareja, ohjaussuhdetta ja tieteellistä julkaisemista. Luku 9 on värikäs, sillä siinä puhutaan niin väitöskirjaprosessin vaatimasta tahdonvoimasta kuin yliopiston väitöskirjatutkijoille tarjoamista kursseista. Luku 10 käy läpi tahoja, jotka ovat avuksi väitöskirjaprojektin eri vaiheissa, kuten tietokannat, kääntäjät, tilastotieteilijät, ystävät ja lemmikit. Luvut 11–14 on omistettu väitöskirjan viimeistelylle ja juhlille: luku 11 käsittelee esitarkastusta, luku 12 väitöstilaisuutta ja luvut 13–14 karonkkaa ja promootiota. Viimeinen luku on lyhyt katsaus siihen, millainen olo väitöksen jälkeen mahdollisesti on ja mitä tämän kirjan kirjoittaminen on merkinnyt kirjoittajille.
Kirjan tarjoamat tiedot on kerätty yliopistojen sivuilta sekä aiemmista aiheisiin liittyvistä julkaisuista. Kirjoittajat kertovat myös lyhyesti omista kokemuksistaan lähes jokaiseen aiheeseen liittyen. Pidempiä väitöskirjatutkijoiden kertomuksia omasta polustaan kirjaan ei ole sisällytetty.
Vahvuudet
Kirja antaa hyvän yleiskuvan siitä, mitä kaikkea tohtoriopinnot ja tohtoriksi valmistuminen pitää sisällään. Kirja käy läpi tohtoriopintojen kulkua niin, että kirjan luettuaan on aika hyvin kärryillä siitä, mitä kaikkea tohtoriksi valmistuminen vaatii.
Lisäksi kirjan ehdottomana vahvuutena on, että se tuo esiin väitöskirjaprosessin eri vaiheisiin liittyviä tunteita. Kirjoittajat puhuvat mm. tahdonvoimasta, sinnikkyydestä, väsymyksestä ja toisaalta innostuksesta, joka projektiin liittyy. Näihin ei varsinaisesti kirjassa keskitytä, mutta ne tulevat esiin kirjoittajien lyhyissä, heidän omiin kokemuksiin pohjautuvissa kommenteissa.
Väitöskirjaprosessiin liittyy tunteiden vuoristorata: ensimmäisen artikkelin julkaisun yhteydessä ollaan korkealla, kun taas kriittisten vertaispalautteiden tai yhteenvedon kirjoittamisen puuduttavimmassa kohdassa vaaditaan sinnikkyyttä ja katse tulee suunnata tätä hetkeä pidemmälle. Näihin tunteisiin oli helppo samaistua.
Koska itse olen jo viimeistelyvaiheessa oman väitöskirjani kanssa, sain kirjan viimeisistä luvuista parhaimman hyödyn. Pelkästään kirjan antamiin vinkkeihin ei voi tukeutua, sillä valmistumiseen liittyvät ohjeet ovat aina yliopisto- ja tiedekuntakohtaisia. Siitä huolimatta kirjan antamat vinkin siitä, miten edetään, kun väitöskirja alkaa olla valmis, olivat konkreettisia ja tarjosivat myös minulle uutta tietoa. Itse koin hyödylliseksi erityisesti sen, että vihdoin viimeistelyvaiheesta sai hyvän yleiskuvan yhdeltä istumalta sen sijaan että joutuu selailemaan yliopiston sivuja edestakaisin. (Vaikka edelleen, oman yliopiston ohjeet on pakko selvittää.)
Kirjassa käytiin tiivistetysti läpi väitöstilaisuuteen kuuluvia fraaseja ja seremonian kulkua. Lisäksi kirjoittajat kirjoittivat omasta väitöstilaisuudestaan mielestäni ihanan rehellisesti: he puhuivat yhtäältä innostuksesta, joka tilaisuuteen liittyy, mutta toisaalta myös siitä, miten adrenaliinin vähetessä tilaisuus alkoi väsyttää. Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että näinkin voi käydä. Kirjoittajat toivat myös hyvin esiin sen, että väitöstilaisuuden järjestäminen on aika pitkälti väittelijän vastuulla, tilavarauksista ja kahvien tilaamisesta lähtien. Tällaiset asiat on hyvä tietää jo ennen kuin väitöstilaisuutta alkaa järjestää.
Myös karonkasta ja promootiosta oli kirjoitettu omat lukunsa. Nämäkin olivat itselleni erityisen hyödyllisiä, vaikka karonkan järjestämisessä on jo enemmän vapauksia verrattuna väitöstilaisuuteen. Erityisesti karonkkaan liittyvä luku sai minut innostumaan tapahtumasta ja sen järjestämisestä. Promootioon osallistumisesta sen sijaan olen edelleen hieman epävarma, vaikka kirjassa siitä puhuttiinkin positiiviseen sävyyn. Ehkä innostun sitten, kun on oma vuoroni osallistua.
Puutteet
Vaikka kirjan vahvuutena onkin se, että se onnistuu käymään läpi paljon jatko-opintoihin liittyviä aiheita, vaikuttaa siltä, että kirjoittajat ovat valinneet laajuuden syvyyden kustannuksella: monesta asiasta olisi pitänyt kirjoittaa ainakin tuplasti enemmän, jotta tekstissä olisi päästy käsiksi hiljaiseen tietoon tai konkreettisiin vinkkeihin saakka. Monet kappaleet tyytyivät kuvailemaan sen sijaan, että olisivat toden teolla tarttuneet aiheeseen niin, että jo jatko-opintoja tekevä olisi saanut kirjasta apua arkeensa.
Kirjassa myös painottuu väitöskirjaa päivätyön ohessa tehneiden näkökulma, ja se näkyy esimerkiksi työn rytmittämiseen liittyvissä teksteissä. Tästä on hyötyä niille, jotka suunnittelevat tekevänsä väitöskirjaa työnsä ohessa, sillä nämä ihmiset joutuvat enemmän tukeutumaan omaan suunnitteluun, päivätyön ja muun arjen kuormittavuuden mukaan.
Minulle, täyspäiväiselle opiskelijalle, moni arjen järjestämiseen liittyvä vinkki tuntui kuitenkin vieraalta, vaikka toisaalta kirja mainitsi myös joitain työtä tehostavia tapoja, joista on hyötyä niin kokopäiväiselle kuin osa-aikaisellekin opiskelijalle. Jouduin hieman irvistämään lukiessani osiota arjen fasiliteeteista, jonka mukaan väitöskirjatyölle pitää raivata tilaa arjesta, mikä ”väistämättä heijastuu myös jatko-opiskelijan koko perheen ja lähipiirin elämään, mukaan lukien perhejuhla- ja lomasuunnitelmat.” Tämä on varmasti ihan totta niille, jotka tekevät väitöskirjaa päivätyön ohessa. Mutta omalla kohdallani tämä ei ole pitänyt lainkaan paikkaansa. Muun elämän ei suinkaan tarvitse olla tauolla, jos väitöskirjaa on mahdollista tehdä päätoimisesti. Työpäivän mitta riittää hyvin. Olisinkin toivonut, että kirjoittajat olisivat tuoneet paremmin esiin sen, että he puhuvat päivätyön ohessa väitöskirjaa tekevän arjesta. Näin väitöskirjan arjesta vaatima siivu ei olisi vaikuttanut liioitellun suurelta.
Kenelle?
Mielestäni kirja voisi olla parhaiten hyödyksi niille, jotka ovat vasta aloittaneet tutkijan opinnot tai harkitsevat hakemista. Sanoisin myös, että päivätyön ohessa väitöskirjaa tekevät saavat kirjasta hyvää vertaistukea sekä vinkkejä arjen järjestämiseen.
