Syksy on täällä taas! Tai ainakin pian. Viime kevät oli työn puolesta aika intensiivinen, koska se sisälsi pääasiassa pelkkää kirjoittamista. Väikän yhteenvedon lisäksi viimeistelin pari artikkelia. Pääsin kirjoittamisessa hyvin vauhtiin ja se oli kevään lopulla jo ihan rutiinia, mutta alkaahan se lopulta puuduttaa. Loppukeväästä yhteenvedon uuden osion aloittaminen tuntui jo todella työläältä, joten kesätauko tuli tarpeeseen.
On suhteellisen normaalia, että tutkijat – varsinkaan sellaiset, jotka myös opettavat – eivät pidä kesälomaa. Tai vaikka pitäisivätkin, se ei ole lomaa siinä mielessä missä esimerkiksi virkamies pitää lomaa. Monille kesä antaa mahdollisuuden vihdoinkin keskittyä tutkimiseen, eli siihen asiaan, joka veti akateemiselle alalle alunperinkin. Lukukauden aikana tutkimukselle jää vain vähän aikaa, joten kun opiskelijat ovat lomalla, tutkijat pääsevät vihdoin tutkimaan.
Lisäksi, ainakin omalla alallani monet kansainväliset konferenssit osuvat juurikin kesäkuukausille. Jos oikeaa lomaa haluaa pitää, mutta myös osallistua tärkeisiin konferensseihin, joutuu loman ehkä tauottamaan niin, että pääsee välillä käymään konferenssissa. Tai sitten mitään lomaa ei pidetä.
Koska minä olen kokopäiväisesti tutkija ja saan käyttää kaiken aikani tutkimiselle, en tarvinnut tämän kaltaista ”tutkimusvapaata”. En myöskään osallistunut kesäkuukausien aikana konferensseihin. Niin siis sain tänä(kin) vuonna pitää ihan kunnollisen kesäloman, ja pitkän kaavan mukaan. Lomailin viisi viikkoa, enkä tänä aikana avannut yhteenvetotiedostoa kertaakaan, en kirjoittanut, enkä suunnitellut uutta tutkimusta. Ainoat työasiat olivat pari sähköpostia ja yksi palaveri. Ah!
Kuten sanoin, loma tuli tarpeeseen. Vaikka en koe työni olevan kovin rankkaa ja ehdin yleensä viikonloppuisinkin palautua, kevään kirjoitusrupeama (ja tieto siitä, että sitä pitää vielä jatkaa) söi luovuutta. Kun palasin lomalta joitain viikkoja sitten, sain aika hyvin kiinni siitä, mihin olin yhteenvedon kanssa jäänyt. Aina niin raskas ”teoreettinen yhteenveto” -osiokaan ei enää aiheuttanut kylmiä väreitä. Nyt sen kirjoittaminen oli jo oikeastaan ihan mukavaa. Kesän aikana sain ideoita myös mahdolliseen post doc-tutkimukseen ja muihin projekteihin.
Lomaan käytetty aika ei siis ainakaan omalta osaltani mennyt hukkaan.
Tässä kirjoituksessa ajattelin puhua parista uraan liittyvästä asiasta: työnhausta ja vanhempainvapaasta (ei toisiinsa liittyen). Erityisesti työnhaku oli keväällä usein mielessä ja se aiheutti myös jonkin verran stressiä. Lisäksi vanhempainvapaan aloitus tulevana syksynä pisti minut miettimään sitä, että kauankohan vielä eletään epävarmuudessa uran, toimeentulon ja pysyvän asuinpaikan suhteen. Kesän aikana sain näihin aiheisiin etäisyyttä, eivätkä ne tällä hetkellä ole mielen päällä. Toisaalta kesä toi myös joitain oivalluksia.
Työnhaku ”vain akateemisella” työkokemuksella
Käytin viime lukuvuonna paljon aikaa urasuunnitteluun ja mietin mahdollisia seuraavia polkuja väittelyn jälkeen. Kävin yliopiston urasuunnittelukurssilla, hankin itselleni uramentorin ja hain kahta ei-akateemista työpaikkaa. Pääsin haastatteluun molemmista. En hakenut töitä siksi, että olisin tyytymätön nykyiseen työhöni tai koska minulla olisi kiire pois tutkimusalalta, vaan käytännön syistä.
Ensinnäkin, rahoitukseni oli loppumassa enkä tiennyt vielä silloin saanko rahoitusta väitöskirjan loppuunsaattamiseen. Toiseksi, urasuunnittelukurssin johdosta terävöitin katsettani ja aloin huomata herkemmin työpaikkailmoituksia, jotka voisivat vastata omia kiinnostuksiani. Kolmanneksi, toiveissani on saada pysyvä toimeentulo, jotta voisin kiinnittyä johonkin paikkaan ja voisimme perheenä alkaa harkita muuttoa ”pysyvään” kotiin.
Toinen kevään työhaastatteluista sai minut pohtimaan sitä, miten akateemisesta työhistoriasta pitäisi puhua ei-akateemisessa työhaastattelussa. (Spoiler: En saanut hakemaani paikkaa. En ole siitä katkera, sillä valittu henkilö oli siihen pätevämpi.)
Haastattelussa kävi selväksi, että haastattelijat eivät pitäneet akateemisessa maailmassa tehtyä työtä yhtä vaativana kuin ei-akateemisessa maailmassa tehtyä, tai ainakin he pitivät näitä kahta maailmaa niin erilaisina, että eivät nähneet kokemustani tutkijana arvokkaana hakemaani työhön, jossa tehtävät olivat kuitenkin hyvin samankaltaisia.
Minun vastuullani tässä tilanteessa olisi toki ollut selittää haastattelijoille paremmin, mitä olen tehnyt ja miten. Haastattelun aikana kuitenkin vakuutuin itsekin siitä, että kai nämä työt sitten jollain kriittisellä tavalla eroavat toisistaan, eikä akateemisesta maailmasta saatu kokemus ole hyödyksi, koska se on ”vain yliopistolta”.
Annan esimerkin.
Työ olisi sisältänyt tehtäviä, joissa pitää olla tarkka kielen kanssa. Siihen kuului mm. kielenhuoltoa, jolla tässä kontekstissa tarkoitettiin sitä, että muokataan tekstiä sellaiseksi, että se on kontekstiin sopivaa, tietylle yleisölle ymmärrettävää ja helposti lähestyttävää. Eli sitä mitä kielenhuolto on joka paikassa. Kielen asiantuntijana minulla on tästä kokemusta ja tiedän mitä kielenhuolto on.
CV:ssäni lukee, että olen tehnyt paljon kielenhuoltoa. Koen, että olen ”kokenut” kielenhuoltaja, koska olen itse kirjoittanut tekstejä, joita on julkaistu muiden luettaviksi, minkä lisäksi olen arvioinut, antanut kommentteja ja oikolukenut muiden tekstejä. Pääasiassa tekstit ovat olleet jollain lailla tutkimukseen liittyviä, mutta ei ainoastaan tutkimusartikkeleita, vaan mukaan on mahtunut myös populaarimpaa kirjoittelua.
Haastattelijat kuitenkin kysyivät, että onko minulla kokemusta juuri sellaisten tekstien kielenhuollosta, joita he tuottavat (liittyen viranomaisviestintään). Sanoin, että ei ole, enkä selittänyt asiaa sen enempää. Ajattelin, että annan suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tässä menin kuitenkin vikaan.
Haastattelijat katsoivat toisiaan ja näyttivät siltä, että tämä vastaus tarkoittaa siis sitä, että minä en osaisi tehdä tätä tehtävää.
Haastattelijat eivät kuitenkaan voi tietää millaista osaamista minulla on, jos en sitä itse selitä.
Haastateltavana minun olisi tietenkin pitänyt kertoa tarkemmin, millaista kielenhuoltoa olen tehnyt ja millaista osaamista se on vaatinut: vaikka huoltamani tekstit ovat ehkä olleet erilaisia, ne ovat siitä huolimatta opettaneet minua lukemaan tekstejä tietyltä kannalta. Ymmärtääkö lukija tämän ensimmäisestä kerrasta, vai pitääkö hänen palata tekstissä taaksepäin ymmärtääkseen? Joutuuko hän etsimään oleellista tietoa pitkään? Millaista sanastoa tekstissä on? Onko se tilanteeseen sopivaa? Jne.
Mainitsin uramentorilleni tämän haastattelun, kun puhuimme oman osaamisen sanoittamisesta. Hän on itse tehnyt paljon rekrytointeja, ja hänellä oli paljon hyviä vinkkejä tähän liittyen. Keskustelu avasi silmäni sen suhteen, miten laajan työkokemuksen väitöskirjatyö antaa ja miten tätä pitäisi korostaa enemmän työhaastattelussa. En ole tehnyt ”vain” tutkimusta, vaan olen pyörittänyt kokonaista projektia.
Väitöskirjatyö on projekti, jonka kaikista osa-alueista on vastuussa vain yksi ihminen: väitöskirjatutkija itse. Hän saa toki apua esimerkiksi tohtorikoulusta, yliopistosta sekä ohjaajilta, mutta lopulta väitöskirjatutkija on aika yksin. Hän suunnittelee, budjetoi, etsii yhteistyökumppanit, aikatauluttaa, opiskelee metodit ja teoriat, tekee tutkimuksen, kirjoittaa, ottaa vastaan palautetta, korjailee, julkaisee, esiintyy, verkostoituu… Ja mitä vielä? Kokemusta on niin laajalta alueelta, että on välillä vaikea muistaa pukea näitä kaikkia sanoiksi. Mutta niin silti täytyy tehdä, varsinkin työhaastattelussa, sillä ei-akateemisessa työpaikassa ei välttämättä tiedetä mitä (väitöskirja)tutkijat tekevät. Heillä voi kuitenkin olla omat harhaluulonsa tohtoreista ja ”kaiken maailman dosenteista”.
Ja seuraavaan aiheeseen:
Vanhempainvapaa ja ”taas valmistumiseni venyy”
Väitöskirjan aikataulu pysyy harvoin muuttumattomana koko projektin ajan, vaan sillä on taipumusta paukkua ja venyä. Aikataulufriikkinä olen aika hyvä aikatauluttamaan realistisesti, mutta niin vain minunkin väitöskirjani piti alun perin olla valmis vuoden 2021 aikana. Kesken on edelleen. Toki syy on ollut hyvinkin pätevä, sillä olen pitänyt vanhempainvapaata noin vuoden.
Viimeisimmän aikataulun mukaan olisin väitellyt tammikuussa 2023. Hyvien uutisten myötä joudun kuitenkin jälleen venyttämään aikataulua, sillä olen jäämässä vanhempainvapaalle tämän syksyn aikana.
Vaikka olen todella iloinen uudesta tulokkaasta, aikataulun venyminen näin lähellä suunniteltua väitöstä pisti minut kuitenkin miettimään sitä, että kauankohan kestää, että toimeentuloni on turvattu. Haluan pitää jälleen kaikki saatavilla olevat vanhempainvapaat, mutta samalla tiedän, että mitä pidemmän vapaan pidän, sitä kauemmin joudun elämään epävarmuudessa tulevaisuuden uran ja tulojen suhteen.
Samalla kun valmistumiseni venyy, myös mahdollisuuteni hakea työpaikkoja siirtyy myöhemmäksi. Tiedän, että uusia avoimia työpaikkoja tulee aina lisää, mutta kun sopiva työpaikkailmoitus tulee kohdalle juuri silloin kun on aloittamassa vanhempainvapaata, ei voi olla miettimättä, että taas hyvä mahdollisuus menee sivu suun. Tuntuu, että juuri tuossa meni minun mahdollisuuteni saada unelmieni työpaikka.
Yritän vakuuttaa itselleni, että asia ei ole näin.
Mutta varmasti muutkin odottavat vanhemmat ovat kokeneet samaa? Että, vaikka uudesta perheenjäsenestä on todella innoissaan ja kiitollinen, ei voi olla harmittelematta sitä, että ei voikaan saada kaikkea nyt heti? Että samalla, kun oma maailma pysähtyy, muu maailma tuntuu ottavat isoja harppauksia eteenpäin, ja itse jään FOMO-mielentilassa kotiin ajatellen, että tuohonkaan en voi juuri nyt osallistua? Vai olenko ainoa?
Nyt kun vanhempainvapaat alkavat olla jo aika lähellä, asia ei enää vaivaa minua. Vuosi on akateemisessa maailmassa lyhyt aika.
Elämä ei ole vain sitä, että koko ajan pitäisi pyrkiä ”seuraavalle tasolle”. Yritän siis parhaani mukaan opetella pysymään siinä mielentilassa, että juuri nyt on hyvä.
Vaikka toimeentulo ja uramahdollisuudet mietityttävät edelleen, pitkä tauko antaa lisäaikaa seuraavan askeleen miettimiseen. Saan myös etäisyyttä tutkimuksen tekoon, jolloin uusien mahdollisuuksien löytyminen voi olla helpompaa. Prioriteettilistan kärjessä on kuitenkin pysähtyä ihmettelemään pienen ihmisen jokaista liikettä.
Blogin syksy
Syksyn aikana olen ajatellut kirjoittaa blogitekstejä mm. apurahoista, aikatauluttamisesta, keskinkertaisuudesta ja itsensä vertailemisesta muihin. Suunnitelmissa on myös aloittaa ”Pikavinkkien” sarja, jossa jaan lyhyesti vinkkejä eri tilanteisiin.
Toiveissa olisi saada mukaan ajatuksia akateemisesta maailmasta myös muilta kuin minulta.
Julkaisuaikataulua ei (edelleenkään) ole, mutta pyrin julkaisemaan uuden tekstin noin parin viikon välein.
Kiitos kun luit ja mukavaa paluuta arkeen!
