Tässä uuden uravaiheen kynnyksellä olen pohtinut sitä, onko urani paras vaihe pian koettu. Koko väitöskirjaprojektin ajan olen saanut melko vapaat kädet tehdä sitä mitä haluan (kunhan se on edistänyt väitöskirjaa). Myös rahoitus on ollut aina tiedossa jo seuraavalle kaudelle, eikä siitä ole juurikaan tarvinnut stressata, vaikka rahoitushakemuksia olenkin päässyt kirjoittamaan ihan joka vuosi.
Olen siis nauttinut väitöskirjatutkijana olemisesta. Vaikka olenkin jo valmis siirtymään tästä tutkimusprojektista eteenpäin, jätän tämän elämänvaiheen ensi keväänä hieman haikeana taakse. Liittyyhän siihen paljon uusia työtehtäviä ja ihmisiä, vapautta, matkustamista ja uuden oppimista.
Tästä olotilasta ”inspiroituneena”, kysyin somessa tutkijoiden mielipiteitä siitä, missä uravaiheessa tutkija on tyytyväisimmillään. Väitöskirjavaihe ei juurikaan saanut kannatusta, mikä oli mielestäni yllättävää, mutta samalla omassa tilanteessani positiivinen asia: paras on siis vielä edessäpäin. Sen sijaan post doc -vaihe oli jäänyt useammalle positiivisesti mieleen.
Post doc -vaiheessa (eli tutkijatohtorina) tutkija pystyy jo toimia itsenäisesti ja voi melko vapaasti sekoitella pienempiä ja isompia projekteja. Väitöskirjatutkijana on sidottu väitöskirjan aiheeseen eikä taidot ja tehokkuus vielä riitä siihen, että osaisi pyörittää useampaa projektia samanaikaisesti. Tutkijatohtorina tutkimisen lisäksi muita vastuita ei juuri ole ja edessä siintää vielä mahdollisuudet päästä uralla eteenpäin. Tämä kaikki toki riippuu siitä, että tutkijalla on rahoitusta, ja mielellään pidemmäksi aikaa, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys.
Varmasti mikä tahansa tutkijan uravaihe voi olla hyvä ja tyydyttävä, jos rahoitus on edes jollain mittarilla pitkäkestoista. Jos kuitenkin joka vuosi joutuu pohtimaan, oliko tämä ura tässä vai voisinko saada vielä jatkorahoituksen, tyytyväisyyttä itse työhön on vaikeampi saavuttaa.
Professorina sen sijaan voi vihdoin huokaista: nyt on kilpailut kilpailtu ja voi keskittyä itse työhön. Vai niinkö se meni?
Professorina rahoitus on taattu, mutta itse työ on erilainen kuin aiemmilla uraportailla. Työhön tulee tutkimuksen lisäksi paljon muuta sälää ja vastuita suuremmista kokonaisuuksista, minkä vuoksi omille projekteille jää vain vähän työaikaa. Vaikka professorin työ antaa näköalapaikan ja paljon kiinnostaviakin uusia työtehtäviä, vapaus on rajattua.
Onko siis niin, että tutkijana voi saada vain toisen, rahaa tai vapautta, mutta ei molempia?
Työmarkkinatorin mukaan professoriksi edetään yleensä runsaan 40 vuoden ikäisenä. Professorien keski-iän kerrotaan olevan n. 50 vuotta. Jos olisin jo parikymppisenä ajatellut, että minusta tulee tutkija, olisi into lopahtanut näihin lukuihin. Niinkö on, että tulisin elämään pätkätöiden varassa nelikymppiseksi asti (ja todennäköisesti jopa pidempään)?
Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, tuo ikä ei tunnu enää niin kaukaiselta. Onhan tässä eletty pätkätöiden varassa jo pitkään. Mutta ihan käytännön syistä olisi toki parempi, että jotain pysyvää tulonlähdettä ilmaantuisi jo ennen keski-ikää.
Enkä tietenkään ole varma, että edes pyrin saamaan professuuria. Monenlaista ehtii vielä sattua ja tapahtua ennen kuin pääsen siihen vaiheeseen.
Tässä kun kuitenkin haaveilen asettumisesta ja omakotitalosta, tutkijanuran miettiminen on hieman masentavaa. Vuoden tai parin rahoitus kerrallaan tekee tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeaksi. Ei ainoastaan siksi, että en voi tietää jatkuuko tutkimustyö vielä jokaisen pätkän jälkeen, vaan myös siksi, että en tiedä missä työ jatkuu.
Toistaiseksi, aion kuitenkin jatkaa kuten tähänkin asti. Koska tämä työ tuntuu merkitykselliseltä eikä työt tunnu ”työltä”, jatkan lyhyempien ja pidempien pätkien perässä juoksua. Ja odotan sitä päivää, kun ”toistaiseksi” näkyy työsopimuksessa.
